Katsojan kausi

Tunnelma on epätodellinen. Seuraan äimistyneenä, kun eriväriset räjähdykset täyttävät taivaan. Raketit sinkoilevat sinne tänne maalaten mustan taivaan kauniiksi väreiksi. Pauke on valtava ja takapuoli painautuu kuppipenkkiin. Räjähdykset ovat niin voimakkaita, että kahvi läikkyy pahvimukissa ja täytekakku meinaa pompata syliin. Tämä on kuin unta. Kun saan katseeni hetkeksi irrotettua tulisesta taivaasta havahdun taas siihen, että alhaalla kentällä bändi soittaa Rock’n Rollia ja lokakuun kosteasta pakkasesta höyryävä ihmismassa halailee toisiaan. Mitä ihmettä täällä “Keskarilla” oikein tapahtuu?

Kysymys on aiheellinen. Mitä ihmettä Rovaniemen Palloseuralle oikein tapahtui päättyneellä kaudella? Ja nyt en puhu vain pelin hienoista nyansseista tai sen kehittymisestä. Miietin asiaa katsojan silmin.

Alkukaudessa oli paljon tuttua takavuosilta. Valmentaja ja joukkueen johto ovat joutuneet sammuttelemaan pieniä tai suuria mediakohuja ennenkin. Tällä kertaa se hoidettiin erinomaisesti. Kolmesta ensimmäisestä pelistä tuli kolme tappiota maalierolla 8-1. Sekään ei välttämättä ole mitään uutta. Joissakin piireissä alkoi jo perinteinen nurina valmentajan asemasta, edelleen tuttua jalkapallossa. Kotipeleissä katsojia oli alle tuhat. Ja mikä pahinta: avauskierroksella Rovaniemen vesisateessa vierailleen Jari Litmasen pikkukengät kastuivat puukatsomossa. Se oli jo liikaa!

Onneksi kausi kuitenkin jatkui ja joukkue sai kurssin käännettyä. Valmentajaa ja joukkuetta alettiin taas ylistää (näin se jalkapallossa menee). Peli kulki ja meidänkin mieli oli korkealla, vaikka jouduimmekin jälkikasvun kanssa seuraamaan pelejä täyteen ahdetun puukatsomon väliportailla. Jalkapallo on parasta paikanpäällä ja ainakin luulin, ettei istumapaikan laatu siihen vaikuttaisi. Viltti niskassa tunnelma lämpeni kesäkuun jäätävistä keleistä huolimatta.

Puukatsomon “sillipurkista” katsottuna toisella puolen kenttää olleen uuden katsomon rakennustyömaa näytti epätodellisen suurelta ja samalla niin hiljaiselta. Välillä pelin seuraaminen unohtui, kun katseen vangitsi tuo mystinen rakennelma. Mitäkähän siitäkin oikein tulisi? Mitä tuolla esiripun takana oikein odottaa? Oli tyyntä myrskyn edellä.

Launtaina 10.7. RoPS-HJK-ottelussa esirippu sitten tipahti. Jo stadionia lähestyessä katsoja aisti muutoksen. Uuden pääportin edessä parveili ihmisiä ennennäkemättömällä tavalla. Katsomon käytävillä vallitsi karnevaalitunnelma jo tuntia ennen peliä. Itse areena avautui katsojan silmiin aivan uudesta perspektiivistä. ”Tämähän on kuin oikea jalkapallostadion!” Kun vielä RoPS kaatoi HJK:n 4700 ihmisen silmien edessä, niin parempaa ei voinut toivoa.

Kausi jatkui duurissa. Peli kulki edelleen ja loppukauden katsojakeskiarvo Rovaniemen uusitulla keskuskentällä oli huikeat 3300. “Napapiirin sankarit” pokkasivat itselleen lopulta hopeamitalit taistellen siitä kultaisestakin ihan kauden viimeisille minuuteille asti. RoPS oli urheilullinen ja määrätietoinen joukkue, jonka peli sai katsojassa aikaan suuria tunteita ja onnen hetkiä. Joukkueessa ei ollut heikkoja lenkkejä. Loppukauden hankinnat lisäsivät sopivasti positiivista pöhinää seuran ympärillä. Harvoin napapiirille pelaajia siirtyy Real Madridista.

Mitä siis oikein tapahtui? On väärin väittää (lööppimäisesti), että “Futiskulttuuri saapui Rovaniemelle”. Se saapui tänne jo viimeistään 65 vuotta sitten, ellei aiemminkin. Siitä lähtien kulttuuri on kehittynyt ja kasvanut pikkuhiljaa. Välillä RoPS on ollut kaikkien huulilla ja välillä sitä on yritetty upottaa Kemijoen pohjaan. Aina rovaniemeläisillä ja muillakin lappilaisilla on kuitenkin kiinnostanut, miten RoPS menestyy. Onneksi tämän kauden edustusjoukkueen huikeat esitykset sekä Rovaniemen kaupungin tarjoamat hienot olosuhteet kaivoivat rovaniemeläisen jalkapallokulttuurin piilostaan ja nostivat sen sille paikalle, mille se kuuluukin.

Vaikka olen käynyt RoPS:n peleissä sen ajan, mitä olen Rovaniemellä asunut (noin 10 vuotta), niin en tituleeraa itseäni RoPS-faniksi. Olen isänä mukana RoPS:n juniorivalmennuksessa, kannustan joukkuetta innokkaasti kotiotteluissa sekä saan mielihyvää seuran menestymisestä. En ole kuitenkaan pelannut RoPS:n junioreissa enkä voi väittää odottaneeni tätä mitalia 26 vuotta. Sitä paitsi olenhan Isokylän Pallopoikien mies. Saimme junnuina liian monesti ja liian pahasti RoPS:lta pataan, joten fani en ole. Olen siis katsoja tai kannattaja, joka toivoo joukkueelle kaikkea hyvää ja yrittää auttaa omalla panoksellaan seuraa.

On tärkeää, että tästäkin menestyksestä RoPS ottaa kaiken mahdollisen ilon irti kasvattamalla yhteisöään uusilla ihmisillä. Erityisesti lapset, joille kasvaa sininen sydän ovat tärkeässä roolissa. Heitä seuran täytyisi yrittää kannustaa pysymään mukana mahdollisimman paljon ja mahdollisimman pitkään. Kaikista ei voi tulla huippupelaajia, mutta kuten olemme huomanneet, seuralle uhrautuvat talkooihmiset ja kannattajat ovat yhtä tärkeitä jäseniä RoPS-perheessä.

Tällaiset perinteiset jalkapalloseurat ovat Suomessa valitettavan harvinaisia. On erittäin hienoa, että meillä Rovaniemellä on sellainen. Kahden himmeämmän mitalin saavuttaminen 26 vuoden välein on kulttuurin kannalta merkityksellisempää kuin nuoren seuran yksi kulta. Enkä tarkoita tätä millään pahalla Seinäjoen suuntaan, päinvastoin. Toivon pitkää ikää sinnekin. Kaikki me suomalaisen jalkapallon parissa toimivat ihmiset pelaamme lopulta samaan pussiin.

Keskuskentällä lokakuun pikkupakkasessa järjestetyn mitalijuhlan ilotulitus kuvastaa hyvin koko kautta. Sen hienoutta ja vaikuttavuutta on vaikea pukea sanoiksi, yhtä vaikeaa kuin RoPS:n peliesityksiä ja kotipelien tunnelmaa. Mukanani olleet pikkupojat jaksavat seurata suosikkiensa juhlintaa aikansa, kunnes he keksivät parempaa tekemistä eli menevät pelaamaan jalkapalloa. Jälkipuheista päätellen kaikki nähty ja koettu on kuitenkin tehnyt poikiin (niin pieniin kuin isoihinkin) suuren vaikutuksen. Pelaajien kanssa otetut selfiet ovat hieno muisto lämminhenkisestä tapahtumasta.

Kauden päätyttyä katsojan mieli on lämmin ja kiitollinen. Keskuskentän valot mielessä ja kauden hetkiä fiilistellessä kaamoksen selättäminen onnistuu helpommin. Uusi kausi, sen mukanaan tuomat euro-ottelut sekä tulevat paikallisottelut kemiläisiä vastaan pyörivät jo kutkuttavasti mielessä. Tämä kausi päättyi ilotulitukseen sanan kaikissa merkityksissä.

Nyt Herkutellaan!

Tietokilpailukysymys: mikä on vanhin oululaisseura, joka pelaa ensi kaudella Palloliiton sarjoissa eli Kakkosessa tai ylempänä?...aivan oikein!

Oulusta kuuluu kummia. Jalkapallon kulttiseura JS Hercules on noussut Kakkoseen. Perälän veljesten Twitter visertää ilosanomaa. Seuralle satelee onnitteluja sosiaalisessa mediassa entisiltä pelaajilta ja muiltakin laji-ihmisiltä. Herkku-yhteisö on levinnyt vajaassa 20 vuodessa ympäri Suomen ja varmasti sen rajojen ulkopuolellekin. Pikkuseura, jota luultiin aluksi vain harmittomaksi ja vaarattomaksi sosiaalipalloa pelaavaksi futisjoukkueeksi yllätti kaikki ja pelaa ensi vuonna maamme kolmanneksi korkeimmalla tasolla.

Vuonna 1998 perustettu seura lähestyy kovaa vauhtia täysi-ikäisyyttä ja on siinäkin mielessä harvinainen edustustasolla jalkapalloa pelaava oululaisseura. Oulun nopeasti päivittyvä seurakartta on jo sinällään ollut ilmiö, joka kuvaa valitettavan hyvin suomalaisten seurojen tilaa. JS Herculeksen vastustajien ja kilpakumppaneiden nimetkin ovat ehtineet vaihtua moneen kertaaan suhteellisen lyhyen elinkaaren aikana.

Minulla oli kunnia kantaa Herkku-paitaa vuosina 2000-2005. JS Hercules oli silloin vain yksi joukkue, joka koostui paikallisista sekä paikkakunnalle muuttaneista nuorista miehistä. Jotkut olivat pelanneet futista ylemmissä sarjoissa ja jotkut alemmissa. Jotkut eivät olleet pelanneet jalkapalloa missään seurassa ennen Herculesta. Ovet olivat avoinna kaikille.

Alasarjajoukkueissa hienoa on se, että ne ovat täynnä unelmia, joista tosin viimeinen käyttöpäivä on yleensä jo umpeutunut: “Pelaisin nyt siinä ja siinä suurseurassa, JOS olisin tehnyt urallani jotakin toisin.” Jokaisella pelaajalla on oma taustansa, josta se voi ammentaa keskustelun aihetta saunailtoihin. JS Hercules ei tehnyt tässä suhteessa poikkeusta. Kuka oli istunut liigassa penkillä ja kenellä oli A-nuorten SM-mitali? Joku oli sylkenyt maaleja Helsinki Cupissa tai saanut kuvansa Futariin. Joku taas oli ollut juniorina parempi kuin Mika Nurmela ja joku taitavampi kuin Teemu Tainio, subjektiivisesta näkökulmasta tietenkin.

Pelaajien joukossa oli suuria persoonia. Toppari Tume tuli yleensä aina myöhässä ottelupalavereihin tyylikkäästi ja kaikessa rauhassa “take away”-kahvikuppi huulillaan. Eikä hänellä ollut koskaan kiire pelissäkään, toisin kun vastustajan hyökkääjillä, jotka turhaan yrittivät karata Tumen pihdeistä. Rauhallisuuden lisäksi myös tyyli säilyi kentällä. Täydellisellä sijoittumisella ja ajoituksella kahvikuppi olisi pysynyt melkein läikkymättä myös pelitilanteissa.

Pexin hengityselimet herättivät ihailua omissa joukoissa ja kauhunsekaisia tunteita vastustajan leirissä. Pihinä alkoi heti pelin alussa ja jatkui koko ottelun, kun mies näytti muille hapenoton mallia maksimoimalla keuhkojen käyttötilavuuden. Pihinästä huolimatta jalat jaksoivat 90 minuuttia eikä epäuskoisen väsynyt vastustaja voinut muuta kuin ihmetellä, kun Pexi painoi ohi oikealta ja vasemmalta, kerta toisensa jälkeen.

Joukkueen lempinimi Herkku kuvasti joukkuetta hyvin. Tavoitteena oli ennen kaikkea nautiskella ja herkutella tämän maailman pelatuimman joukkuelajin hienouksilla. Joskus lempinimi oli liiankin osuva. Välillä olimme potentiaalistamme huolimatta varsinainen herkkupala vastustajalle. Harva joukkue pystyy kärkikamppailussa pelaamaan itsensä tilanteeseen, jossa se on tappiolla ensimmäisen vartin jälkeen 3-0. Vielä harvempi joukkue pystyy nousemaan tappioasemasta vielä 3-4 johtoon. Ja vain Hercules pystyi häviämään kyseisen ottelun vielä 5-4. Nuoret opiskelijapojat ja miehenalut makselivat Hercules-paidassa vastaavalla tavalla oppirahoja useampaankin otteeseen vielä 2000-luvun alkupuolella.

Vaikka tulihan niitä maukkaita voittojakin. Mieleen on jäänyt ottelu, jonka pelasimme Kempeleen nurmikentällä jotakin kajaanilaisryhmää vastaan. Pikkunätti keskikentän syöttöpelimme oli suorastaan satumaista. Seinäsyöttö toisensa jälkeen löysi perille vastustajan toimiessa lähinnä pujottelukeppeinä. Silloin tuntui, että kaikki onnistuu ja johdimmekin ottelua puoliajalla 3-0. Sitä ottelua emme onnistuneet enää menettämään.

Pelaajien lisäksi myös nuori ja hyväntahtoinen seura maksoi oppirahojaan ja teki joskus vastustajien elämän turhankin helpoksi. Seura saattoi siirtää Suomen Cupin kotiottelunsa vapaaehtoisesti Rovaniemelle talven pimeäksi arki-illaksi. Tai sitten vuokrattiin bussi ja hotelli viikonlopuksi ja järjestettiin "harjoitusleiri" Paimioon viikkoa ennen kauden alkua ja samalla tuhlattiin suurin osa kauden budjetista. Sen jälkeen vieraspelimatkat taittuivatkin sitten henkilöautoilla, ja pintakaasulla.

Väitän, että Herkku ei olisi kuitenkaan Herkku ilman noita kommelluksia. Herculeksella on aina ollut tietty identiteetti, mikä on aika harvinaista suomalaisille futisseuroille ja koko kulttuurille, joissa nimenmuutokset ja fuusiot ovat päässeet tekemään tuhojaan. Pallolliseen dominanssiin luotettiin kuin vuoreen jo silloin, vaikka siitä saatettiin joutua maksamaan sarjapisteillä tai, vaikkei kaikilla meillä pelaajilla olisi ollut siihen edellytyksiä.

Vasta perustettu ison kaupungin alasarjajoukkue uhkaa jäädä pelkäksi yhden kaveriporukan tai opiskelijasukupolven joukkueeksi ellei seura pysty rakentamaan ympärilleen yhteisöä ja sitä kautta jatkumoa. JS Herculesta saatettiin syyttää joskus sosiaalipallosta mutta itse asiassa seura kasvatti verkostoja ja yhteisöään ottamalla kaikki mukaan toimintaan. Herkun paidassa saivat sellaisetkin pelaajat kokeilla taitojaan, joilla ei ollut minkäänlaista jalkapallotaustaa. Tällä tavalla lajin pariin saatiin uusia ihmisiä. Samalla Herkku kasvatti mainettaan hyväntahtoisena ja lämpimänä seurana. Hyväntahtoisuus on tarttuvaa ja sitä kaivattaisiin nykyään enemmän myös jalkapallon ulkopuolella.

JS Hercules on toiminut myös urheiluvaikuttajana järjestämällä FootCoop seminaareja. Lisäksi seura on ottanut roolia oululaisten liikuttajana. Nykyään seuran toimintaan kuuluvat myös naistenjoukkue sekä kakkosjoukkue: Herkkupapat. Myös junioreille on järjestetty joskus pihapelejä. Viimeksi JS Hercules on liikuttanut oululaisia aamuvirkkuja järjestämissään “Liikkujan viikon” tapahtumissa. Juuri tällaisella toiminnalla seuralla on mahdollisuus kasvattaa tarpeeksi vahvat juuret myös oululaisten omana jalkapallojoukkueena, jolla on pysyvyyttä ja jatkuvuutta.

JS Herculeksen edustusjoukkue on ensi kaudella vaikean muutoksen edessä, kun mietitään piirisarjajoukkueen kasvua salonkikelpoiseksi seuraksi palloliiton sarjoihin. Toivon sydämestäni, että seura menestyy myös kakkosessa. Vielä enemmän kuitenkin toivon, että seura voittaa vaikeudet, mitä pieni kakkosen joukkue saattaa kohdata. Toivon, että seura ei mene konkurssiin, edustusjoukkuetta ei fuusioida johonkin muuhun. Toivon myös, etteivät seuran pelaajat pelaa sopupelejä. Nämä kaikki vaarat ovat olemassa ja todellisia, mikäli seura menettää sydämensä. Sarjapaikan säilyttäminen ei saa olla kaiken sen väärti, että JS Hercules menettää identiteettinsä herkuttelevana ja hyväntahtoisena jalkapallon lähettiläänä. Menestyä voi myös uskomalla omaan juttuunsa. Se voi tapahtua jo tulevalla kaudella tai sitten myöhemmin.

Herculeksessa sain pelata rakastamaani lajia ja harjoitella elämänhallintaa mahtavien tyyppien kanssa. Kiitos siitä teille kaikille! Peliajoilta jäi paljon hienoja muistoja. Tässä yksi herkullinen muisto:

Tuuletin kerran nelosdivarin ottelussa JS Hercules – Oulun Tarmo 87. minuutilla tekemääni 1-1 tasoitusmaalia villisti kaikille niille viidelle katsojalle. Ottelua verivihollisiksi lukeutuvaa Tarmoa vastaan ei tietenkään saanut hävitä. Tarmo oli mennyt johtoon halvalla maalilla ja parkkeerannut sen jälkeen bussin maalinsa edustalle. Pisteet näyttivät jo karkaavan heille. Joukkueemme taituri ”Pele” eteni laitaan ja laittoi matalan keskityksen boksiin puolustuslinjan taakse. Syöksyin palloon, tarkka pusku alakulmaan ja maalivahti haroi tyhjää. Pitihän siinä paita riisua. Viileä merituuli paljaalla ihollani ja Heinäpään tehtaiden haju nenässä ovat edelleen lämmin muisto mielessäni. Harmi vaan, ettei paidan riisumisesta saanut vielä siihen aikaan keltaista korttia.

Rakkaus jalkapalloon syntyy rakkaudesta seuraan

(Koti-Lappi 9.9.2015)

Tyttäreni on valmistanut iltapalan. Messinkinen kahvipannu sekä lelulaatikosta löytyneet purkit ja purnukat on järjestelty hienoon järjestykseen pienelle pöydälle. Ruudullinen pöytäliina on sievä. Keltaisella muovilautasella on tarjolla herkullisen näköinen violetti terotin sekä dublolegomaissi ja -ketsuppi vuosimalia -80. Pikkutytön huoleton hyräily luo iltakahvihetkeen lämpimän tunnelman.

Tyttäreni rakastaa ruokaleikkejä ja käyttää paljon aikaa siihen, että tarjoilupöytä olisi myös esteettisesti kaunis. Ukkilan yläkertaan katetun iltapalan erikoisuutena ovat juomapikarit, jotka ovat löytyneet vierashuoneen kirjahyllystä. Muutamat nuoruusvuosinani saavuttamat pienet pokaalit sopivat erinomaisesti leikkiin. Isoveljelle ja äidille annettavat pokaalit kertovat Kallaan ala-asteen menestyksen vuosista (1992 ja 1993) Kemijärven koulujen katuviesteissä. Minun mukissani sen sijaan lukee “IPP-SoPa 7.9.97 Kemijärven taksi”.

Olen erittäin kiitollinen tyttärelleni, että hän antoi minulle juuri tämän mukin. Hän ei arvaakaan, minkälaisen nostalgisen tunnemyrskyn tämä muki saa iskässä aikaan. Isä puristaa mukia kädessään ja hänen tekisi mieli sanoa pienelle tytölle, että tällä ei saa leikkiä.

Isokylän pallopoikien nimi muutettiin Kemijärven Palloksi -55, kun joukkue oli aloittanut valmistautumisen kauteen 1998. Uutinen saavutti pelaajat Kemijärven liikuntahallin talviharjoituksissa. Vaikka olin 16 vuotias ja ymmärtämätön, niin uutinen maistui yhtä happamalta kuin liikuntahallin käytävien homeen sekä kumin sekainen haju. Voin vain kuvitella, miltä niistä tuntui, jotka olivat ennättäneet olla mukana seuran toiminnassa pidempään, jotkut jopa perustamisvuodesta 1955 asti. Miltä tuntui entisistä pelaajista, jäsenistä tai kannattajista? Niistä, jotka olivat olleet luomassa IPP:n tarinaa. Paljon päättyi siihen hetkeen!

Ilmeisesti haluttiin, että Kemijärvi näkyisi seuran nimessä. Vai aiheuttiko seuran talous painetta sille, että jotakin uutta pitäisi keksiä? Periaatteessa mikään ei muuttunut. Käytännössä muuttui kaikki. Jalkapallo seurassa on kaksi pyhää asiaa: nimi ja logo. Uudella nimellä ei ollut samanlaista vetoa. Ihmiset eivät kokeneet sitä enää omakseen ja edustusjoukkueen toiminta kuihtui vuosi vuodelta. KP-55:n edustusjoukkue lopettikin pelinsä 2000 luvun puolessa välissä.

Koko suomalainen jalkapallokulttuuri otti aimo harppauksen takapakkia, kun 1990- ja 2000-luvulla muotiin tulivat seurafuusiot. Laman runtelemat seurat olivat taloudellisesti niin pahassa ahdingossa, että jalkapallojohtajat ajattelivat kaupungin seurojen yhdistämisen olevan ratkaisu tilanteeseen. Vanhat veriviholliset ajattelivat, että kun hynttyyt lyödään yhteen, niin yhdessä ollaan vieläkin vahvempia. Lahden perinteikkäistä seuroista, Reippaasta ja Kuusysistä, tuli FC Lahti. Tampereella Ilves ja Tampereen Palloveikot muuttuivat Tampere Unitediksi. Villeintä meno oli Oulussa. Aiemmin perinteisen jalkapallokaupungin joukkueet OPS ja OTP menestyivät mestaruussarjassa ja esiintyivät edukseen myös Euroopan kentillä. Oululaisjoukkueita löytyi myös ykkös- ja kakkosdivisioonista. Lukuisien seurafuusioiden jälkeen Oulun menestyvin joukkue on nykyään AC Oulu joka pelaa tällä hetkellä Ykkösessä.

Seurafuusioissa ja nimenmuutoksissa tapettiin valtava määrä seurauskollisuutta, elintärkeää talkoovoimaa sekä sukupolvilta toisille siirtyvää futiskulttuuria. Seurojen toiminnassa uskollisesti mukana olleet ihmiset sekä kannattajat kokivat itsensä petetyiksi ja suuri osa ihmisistä jätti seuran.

Pahinta on kuitenkin seuran historian häviäminen. Vanhan seuran perinteitä ei voi vain siirtää uudelle nimelle, vaikka sitä kuinka yritettäisiin. Yhtäkkiä meidän joukkueemmekaan ei enää ollut se sama seura, joka oli vuosikymmeniä aiemmin ollut Kemijärven ylpeyden aihe. Ihmisillä ei enää kiinnostanutkaan, miten pärjäsimme.

(Koti-Lappi 23.9.2015)

Rovaniemen Palloseura juhli vuonna 2013 Suomen Cupin mestaruutta kukistaessaan loppuottelussa Kuopion Palloseuran. Sinisiin sonnustautuneet eri sukupolvien RoPS:n fanit kannustivat omaa joukkuettaan rinta rinnat. Edellisestä pokaalista oli kulunut 27 vuotta! On mahtavaa ajatella, että Suomessa on sellainenkin seura, jonka edellisestä pokaalista on kulunut noin kauan. Ja sitten se voitetaan uudestaan. Se, jos jokin on jalkapallokulttuuria.

RoPS oli ollut lähes sukupolven ajan ilman menestystä, mutta tärkeintä on, että RoPS on pysynyt tämän ajan RoPS:na. Seura ei ole lähtenyt vaihtamaan nimeään tai fuusioitunut tai hävinnyt. Juuri se seikka teki vuoden 2013 finaalivoitosta niin merkityksellisen seuralle ja sen kannattajille.

Globaalisuuden ja urheilubisneksen mukanaan tuomat lieveilmiöt sopupeleineen ja ottelutapahtumien järjestämisineen levisivät Suomeen yhtä lailla kuin muihinkin maailman kolkkiin. Pahiten Suomessa tästä ilmiöstä sai kärsiä juuri RoPS, jonka 8 ulkomaalaista pelaajaa jäi vuonna 2011 kiinni siitä, että he olivat järjestelleet otteluiden kulkua rahapalkkiota vastaan. Tällainen katastrofi olisi voinut olla seuran kuolinisku. RoPS:n imagoon tuli valtava lommo. Imago kuitenkin kesti sen, eikä vähiten seuran perinteiden sekä sen kannattajien ansiosta. Historia pelasti RoPS:n.

Samoin ei käynyt Tampereella. Vuonna 1998 perustettu fuusioseura Tampere United on lyhyen historiansa aikana menestynyt suomalaiseksi seuraksi erinomaisesti. Se on voittanut Suomen mestaruuden kolmesti ja Suomen Cupin kerran. Sinikaarti lauloi hienosti ja kaikki näytti päällisin puolin hyvältä. Sitten tuli kuitenkin vaikeita aikoja ja kupla puhkesi. Vääränlaiset kytkökset ulkomaalaisiin epärehellisiin tahoihin lopulta pullauttivat seuran Suomen Palloliiton sarjoista. Aiempi menestys ei pelastanut seuraa.

Ehkä seurafuusiot ja nimenmuutokset kertovat vain omaa kieltään vielä kehittymättömästä ja verrattain nuoresta jalkapallokulttuuristamme. Ehkä ne ovat vain kasvukipuja. Vai kenellä milanolaisella tulisi mieleen yhdistää AC Milan ja Internazionale? Tai kuka uskaltaisi ehdottaa ääneen, että Chelsean nimi täytyisi olla jatkossa FC London? Veikkausliiga kehottaa “tunnustamaan väriä” ja laatimaan strategioita futisyhteisön merkityksellisyyden kasvattamisesta. Seura tekee itsestään merkityksellisen paikkakunnan asukkaille luomalla perinteet ja sitouttamalla ihmiset toimimaan seuran ympärillä vuosien ja vuosikymmenien saatossa. Ei kuusi vuotta vanha seura voi olla yhtä merkityksellinen ihmisille kuin 60 vuotta vanha seura.

Kertaalleen kuopattuja seuroja tai nimiä ei enää kannata alkaa kaivelemaan takaisin, sillä jokainen uusi muutos tarkoittaa lisää seuransa menettäneitä jalkapalloihmisiä. Tulevaisuudessa tärkeintä olisi se, että nykyiset olemassaolevat jalkapalloseurat ja nimet olisivat pysyviä. Seuroista täytyy tehdä taloudellisesti terveitä sekä houkuttelevia uusille sukupolville. Yli varojen eläminen auheuttaa maksukyvyttömyyttä ja silloin on taas jonkun futisfanin rakastama seura vaarassa. Tarvitaan sukupolvet yhdistäviä yhteisiä tarinoita sekä niiden kertojia. Yhdessä kestetään niin hyvät kuin huonotkin ajat. Sydämessä pompottaa tietyn seuran muotoinen logo eikä sitä logoa voi muuttaa. Rakkaus jalkapalloon syntyy rakkaudesta seuraan.

Edustan nuorinta sukupolvea, joka vielä IPP:tä kaihoisasti muistelee. Jalkapallossa olen jo ikämiesluokkaa. Menneeseen ei siis kannata enää palata Kemijärvelläkään. KP-55 on tehnyt omana aikanaan hyvää työtä kemijärveläisen jalkapallon ja liikunnan eteen. Sillä aikaa, kun edutusjoukkue on ollut telakalla, niin junioritoiminta on pyörinyt. Muutama seuran kasvatti on noussut upeasti RoPS:n junioreiden kautta ylempiin sarjoihin ja jopa RoPS:n Veikkausliigamiehistöön saakka. Tänä kesänä seuralla on pitkästä aikaa myös oma edustusjoukkue Lapin Nelosessa. KP-55 kasvattaa pikkuhiljaa omaa perintöään. Edustusjoukkueen takaisin saaminen vaati kuitenkin sen, että Kemijärvelle ehti kasvaa uusi sukupolvi: KP-55 sukupolvi.

Palaan viime maaliskuun leikkituokioon (silloin 3 vuotiaan) tyttäreni kanssa. Luen pokaalin päivämäärän uudestaan: 7.9.1997. Pelattiinkohan tuona syyskuisena päivänä Isokylän Pallopoikien viimeinen ottelu? Ainakin se oli “Tunturituulen” viimeisiä henkäisyjä. Tuossa III divisioonan ottelussa vastassa oli sarjan hännillä majaillut Sodankylän Pallo ja ottelu taisi olla enemmän tai vähemmän merkityksetön. Minut palkittiin ottelussa todennäköisesti siksi, että nuorta ja innokasta pelaajaa haluttiin kannustaa pelihommissa ja siirtää IPP-henkisyyttä sukupolvelta toiselle. Minun kohdallani tässä todellakin onnistuttiin. Näillä kolmella ensimmäisellä kirjoituksellani halusin kunnioittaa tätä 60 vuotta sitten perustettua pikkukaupungin suurisydämmistä seuraa. Samalla toivon, että tulevaisuudessa kenenkään futisfanin ei tarvitsisi enää muistella suomalaista “olemassaolematonta”  jalkapalloseuraansa vaan sen pelejä voisi seurata livenä tai etänä läpi elämän. Mutta se siitä. Eiköhän se “iskän rakas kuppikin” jo jouda uusiokäyttöön eli vaikkapa sitten kahvikupiksi lasten leikkeihin.

Joten kiitos IPP, onnea 60 vuotias seura ja pitkää ikää KP-55!

Jalkapallon näppylähanskasukupolvi

(Koti-Lappi 5.8.2015)

Säärisuojat ja sukat jalkaan. Hallihousut, pelipaita päälle ja nappikset. Isokylän pallopoikien pukuhuoneessa tiikeripalsami kirveli nuoren pelaajan silmissä kokeneiden pelimiesten “lämmitellessä” takareisiään. Seuran menestyksen ajat olivat kaukana takana. Pienten poikien haaveet edustusjoukkueessa pelaamisesta olivat kuitenkin käyneet toteen ja IPP:n peliasun kantaminen oli meille suuri kunnia. Perhoset kirpistelevät vatsassa valmentajan piirrellessä kuvioita hikisen pukuhuoneen liitutaululle. Kun kaikki oli muuten valmista, niin lopuksi vedettiin käteen vielä näppylähanskat. Nuo valkoiset kangashanskat mustilla pisteillä.

Näppylähanskat olivat pelimiehen merkki, ainakin vielä 20 vuotta sitten. Nämä lähinnä puutarhurin pieniin piperryksiin ja potunnostoon tarkoitetut hanskat antoivat meille uskoa ja luottamusta siihen, että ensimäiseen kaksinkamppailutilanteeseen kannatti rymäyttää sellaisella voimalla, että vastustaja mietti kaksi kertaa ennen seuraavaa pallontavoittelukohtaamista.

Kemijärven sorakenttien kasvatti muistaa näppylähanskat hyvin. Siihen aikaan IPP:n juniorit vielä täyttivät Kemijärven kentät ja paikallisen K-rauta Nivan näppylähanskakauppa kävi kuumana. Vaikka hanskat istuivat huonosti jokaiseen käteen, toivat ne sopivasti katu-uskottavuutta kentällä.

Juniorivuosina näppylähaskat jäivät mieleen lähinnä siitä, että niillä oli hyvä taputella hiekkakenttään “tötterö” tai “kakku”, jonka päältä maalipotkun lentorataan sai mukavasti lisää ilmaa. Usein ne myös toimivat maalivahdin hanskoina, vaikkei näppylöistä juuri lisäpitoa saanut, paitsi ehkä henkisellä tasolla. Pienellä mielikuvituksella hanskat kelpasivat hyvin tolppien välissä seisoneelle. Ja kukapa ei muistaisi näppylähanskan näppylän hieman kumista makua. Etenkin suurta ja mahtavaa Rovaniemen Palloseuraa vastaan pelatessa kärkimiehen sormi hakeutui helposti suuhun ja hampaat alkoivat jyrsiä näppylöitä irti yksi kerrallaan, kun RoPS myllytti hyökkäyksiään.

Elettiin 90-luvun alkua ja Kemijärven sellutehtaan kupeessa sijaitsevan Sipovaarann lähiön noin 10 vuotiaat pojat päättivät haastaa jalkapallo-otteluun Isokylän vastaavan ikäluokan. Idea otteluun syntyi Kallaan ala-asteen välitunnilla, jossa pojille tuli riita siitä, kumpi asuinpaikka on parempi. Isokylän joukkueen nimi oli luonnollisesti IPP, mutta Sipovaaran joukkueellekin täytyi keksiä nimi. SiPS, Sipovaaran Palloseura. Ottelustadion eli paikallisen leikkikentän vieressä oleva sorakenttä kastettiin “Sipovoutiksi” Rovaniemellä sijaitsevan esikuvansa mukaan. Sipovaaran pojat valmistautuivat otteluun järjestämällä yhteisiä harjoituksia ja piirtämällä kentälle rajat. Parin metrin pituinen lankku asetettin haarojen väliin ja lähdettiin marssimaan näppylähanskat käsissä kenttää ristiin rastiin. Lankku piirsi sivurajat, päätyviivan, rangaistusalueet sekä muutkin jalkapallopeliin tarvittavat viivat niin oikeiksi ja suoriksi kuin vain suinkin mahdollista. Välillä rajanpiirtäjällä sivurajaan saattoi tulla tosin pieni mutka, kun hän löysi ojasta jääkiekon, menneen talven luistinradan jäljiltä.

Ottelun voittajajoukkueelle oli luvassa ojanpohjalta löytynyt pytty, mestaruuspokaali. Ottelun valmistelut olivat jo pitkällä. Jotakin kuitenkin vielä puuttui. IPP:llähän oli jo oma logonsa ja viirinsä, joten kyllähän SiPS:kin sellaisen tarvitsi. Kaverin autotallista löytyi näppylähanska kokoa XL. Siitä sai loistavan viirin. Siihen täytyi vain töhertää SiPS:n logo sekä joukkueiden nimet. Nyt kaikki oli valmista vuosisadan otteluun.

Joukkueiden kapteenit kättelivät ennen peliä. Viirien vaihdon yhteydessä tuomari kuitenkin tunnisti hukassa olleen hanskansa. Hän söi suuhunsa pulpahtaneet kirosanat huomatessaan, että hanska oli töhritty. Vierailijoilta jäi siis kotijoukkueen viiri saamatta. Joka tapauksessa ottelu päästiin ottelemaan ja dramaattisten vaiheiden jälkeen SiPS kellisti IPP:n rangastuspotkukilpailun jälkeen.

Näppylähaskat kertoivat, minkälaisesta pelaajasta oli kysymys. Jollakin pelaajalla hanskat saattoivat roikkua laiskasti juuri ja juuri kädessä pysyen. Tällainen pelaaja oli joko hyökkäyspelin arkkitehti, joka omilla aivoituksillaan ohjaili hyökkäysten kulkua puolustuspeliin juuri osallistumatta tai sitten hän oli totaalisesti ulkona pelistä. Pelin jälkeen näppylähaskat olivat edelleen kuin pakasta vedetyt. Kentän työmiehillä ja taistelijoilla näppylähanskat olivat puolestaan ravassa ja riekaileina jo ensimmäisellä jaksolla. Puoliajalla saattoi joutua vaihtamaan uudet hanskat. Jotkut jopa teippasivat hanskat käsiinsä.

(Koti-Lappi 19.8.2015)

Parissakymmenessä vuodessa näppylähanskasukupolvi on vaihtunut Suomen kentillä keinonurmisukupolveen. Kenttiin ja halleihin on satsattu kiitettävästi kotimaassamme. Useilla paikkakunnilla harjoitteleminen on  mahdollista ympärivuotisesti. Uusi sukupolvi on teknisesti edeltäjäänsä taitavampaa. Keinonurmisukupolven juniorijoukkueet saattavat harjoitella 7 kertaa viikossa. Näppylähaskasukupolvi puolestaan käytti ison osan tästä ajasta omatoimisiin pallon potkimisiin sekä muuhun asiaan kuuluvaan oheistoimintaan kuten esimerkiksi kenttien piirtelemiseen sekä “vuosisatojen otteluiden” järjestelemiseen.

Keinonurmisukupolvi ei ole kuitenkaan onnistunut viemään Suomea arvokisoihin, kuten ei onnistunut näppylähanskasukupolvikaan. Sanotaan, että suomifutikselta puuttuu identiteetti. Meillä ei ole edelleenkään Brasilian taitoa, Saksan koneistoa eikä Englannin perinteitä. Nykyisen sukupolven teknisen osaamisen lisäksi meidän täytyisi edelleen olla fyysisiä, periksiantamattomia, taistelevia ja intohimoisia “näppylähanskaisia” joukkuepelaajia. Mutta tappavatko nykyiset seurojen harjoitusmäärät juniorin oman intohimon, joka lopulta tärkein voimavara kehittymiselle? Löytyisikö vastaus identiteettikriisiimme jostakin uuden ja vanhan välimuodosta?

Ja sitten vielä se rakkain näppylähanskoihin liittyvä muisto. IPP oli muuttanut jo nimensä KP-55:ksi (Kemijärven pallo-55). Joukkue matkasi pahasti vajaamiehisenä ja reservipitoisena Kittilään 3-divisioonan otteluun, jossa se kohtasi pääasiassa rovaniemeläisistä ja venäläisistä pelaajista koostuneen sarjaa dominoineen Kaukosen Pallon. Kaukosen kylän pieni mutainen sepelikenttä mahdollisti kotijoukkueen suosiman alasarjoissa hyväksi havaitun taktiikan, kaikki rajaheitot maalille ja härdelli päälle. Nuori vierasjoukkue oli siis tukalassa paikassa. Sorsastuskausi oli pahasti päällä ja joukkueen vakioaloituskokoonpanoa jouduttiin rukkaamaan miesvajeen vuoksi. Vasen pakki maaliin, pikkujuniorit kärkeen sekä “hätävarakylänmiehet” kentälle sinne tänne sijoiteltuna.

Joukkue kuitenkin taisteli: se liukutaklasi, syöksyili pallon eteen, repi, raastoi ja roikkui tarvittaessa vastustajan nilkassa. Ja kuin ihmeen kaupalla tilanne oli vielä vähän ennen pelin päättymistä tasan 2-2. Joukkueemme oli tehnyt mahdottomasta mahdollisen ja näytti siltä, että ihme oli tapahtumassa. Kotijoukkue ei onnistunut ylivoimastaan huolimatta ratkaisemaan peliä. Tarvittiin tuomarin apua. Pallo pelattiin käteeni rangaistusalueella. Se hipaisi vasenta näppylähanskaani muuttamatta suuntaan. Mitä!? Pallo pilkulle?. Se oli suunnaton vääryys. Kaikki taistelumme tuntui valuvan hukkaan. Huusin tuomarille jotain epämääräistä ja paiskasin näppylähanskani Kaukosen kuraiseen kentään. Hanskat tiskiin. Peli tuntui olevan ohi. Vasen pakkimme ei voisi torjua rankkaria...

Eikä hän torjunutkaan. Palloa ei tarvinnut torjua, sillä se lensi komeassa kaaressa yli maalin. Itse asiassa pallo lensi melkein kentän takana virranneeseen Ounasjokeen asti. Poimin näppylähanskat kentänpinnasta ja laitoin ne takaisin käteeni. Peli päättyi tasan. Sen tunteen takia rakastan jalkapalloa. Se on sekoitus huutotuuletusta, joukkuehenkeä, yhdessäonnistumista, hikisiä haleja ja kuraisia kamppeita. Se on parasta jalkapallossa.

Suomalainen jalkapallo tarvitsee sankaritarinoita, pieniä ja suuria. Pelistä voi ja pitää nauttia samalla tavalla riippumatta sarjatasosta tai pelin tasosta. Pelaajat ja katsojat voivat käydä läpi samanlaisia tunneskaaloja olivatpa he Camp Noulla, Olympiastadionilla tai Kaukosen kentällä. Lopetetaan potkupallosta puhuminen. Jos emme itse arvosta omaa juttuamme ei sitä arvosta kukaan muukaan.

IPP ja ilmaismakkaroita

(Koti-Lappi 24.6.2015)

Kun olin pieni poika kaverini isä vei meidät usein katsomaan Kemijärven ylpeyden, IPP:n (Isokylän pallopojat) edustusjoukkueen pelejä. Elettiin 80- ja 90-luvun taitetta ja kokemus oli minulle ujona poikana jännittävä, varsinkin ensimmäinen peli. Lipunmyyjänä toiminut Kalevi Ruotsala pysäytti auton, ja kaverin isä Torsti veivasi ikkunan auki. Istuin takapenkillä jännittyneenä, kun Torsti ja Kalevi juttelivat niitä näitä Torstin kaivaessa lompakkoa. Lopuksi Kalevi vielä työnsi päänsä avoimesta ikkunasta ja kurkisti takapenkille. Minulla ei ollut rahaa mukana enkä edes tiennyt paljonko lippu maksoi. Matka kuitenkin jatkui ja Torsti kaartoi autonsa parkkipaikalle, joten ilmeisesti myös minunkin lippu oli maksettu.

Pöyliövaaran pahamaineisen sorakentän sivurajat olivat täynnä kotijoukkueen kannattajia. Paikalliset kuppilat Maijun Pubista lähtien ammottivat tyhjyyttään, kun kylän miehet olivat jättäneet kantapaikkansa pariksi tunniksi. Kaikki halusivat nähdä, kun oma rakas IPP kohtasi vastustajansa milloin mistäkin päin pohjoista Suomea. Tai kaikki halusivat ainakin päästä sanomaan oman mielipiteensä vierailijoista ja tuomareista sekä päivittämään viikon kuulumiset. Kuka oli käynyt hillassa ja kuka kalassa?

IPP oli tunnetusti  paha paikka vierailla. Vierasjoukkueelle ei annettu mitään ilmaiseksi, ei kentällä eikä sen ulkopuolella. Tarina kertoo, että siihen aikaan, kun kotiottelut pelattiin vielä Pöyliövaaran sijaan Isokylällä, paikallinen maanomistaja oli sulkenut kentän kulmalla olleen latonsa veräjän aina kun vastustaja oli saanut kulmapotkun, jotta vaihdinotto kulmapotkuun olisi mahdotonta. Luonnollisesti kotijoukkueen kulmissa veräjä oli ollut auki.

IPP:n kakkosmaalivahdilla oli puolestaan tapana lähteä kesken pelin ”imemään” vastustajan maalin taakse. Siellä hän istui kiven tai kannon nokassa tupakka huulilla ja ”imi” maalia kotijoukkueelle.

Oulussa opiskellessani törmäsin jalkapallopiireissä muutaman kerran vanhoihin pelimiehiin, jotka muistelivat mielellään IPP:tä kuultuaan mistä tulen. Joukkue pelasi vastustajan kannalta inhottavaa peliä, jossa jokaisesta pallosta taisteltiin. Myös paikallinen yleisö muistettiin kiihkeäksi.

IPP:llä oli oma paikkansa Suomen jalkapallokartalla. Olihan joukkue pelannut kahdeksankymmentäluvulla menestyksekkäästi kakkosdivisioonassa. Lisäksi seura oli kerännyt mainetta aina eteläistä Suomea myöten, menestymällä Suomen Cupissa. Vuonna 1975 se eteni tarunhohtoisesti kahdeksan parhaan joukkoon. Matkan varrella "Tuntureiden tuuli" pyöritti Pöyliövaaran sorakentällä solmuun mm. Rovaniemen ja Oulun Palloseurat. Puolivälieriiin se eteni kukistamalla 1-divisioonassa pelanneen Vaasan Sportin maalein 2-1 yli tuhatpäisen yleisön kannustaessa omiaan Pöyliövaaran kentällä. Lopulta pääsarjassa pelannut Kuopion "Koparit" oli Isokylän pojille liikaa.

Emmehän me siinä iässä IPP:n saavutuksista mitään ymmärtäneet. Kentän reunalta aistittu tunnelma ja kulttuuri kuitenkin syöpyivät pikkupoikien sydämiin loppuiäksi. Ja kun kuuluttaja vielä kuulutti, että ”Alkamassa on III divisioonan lohkon 9 ottelu…” ja yleisöstä kuului solvauksia ja letkautuksia niin vastustajan pelaajille kuin tuomareillekin (elleivät he sattuneet olemaan oman kylän miehiä, niin kuin yleensä olivat)  herätti se kaikki meissä pikkujunioreissa luonnollisesti suurta kunnioitusta  ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. ”IPP, tuntureilta tuulee!”.

Katselimme ihailevasti, kun pelaajat saapuivat kentälle kahdessa jonossa marssien tuomareiden perässä. Kotijoukkueen pelaajat; Pöyliöt, Kerkelät, Särkelät ja muut olivat meille vähintään yhtä suuria sankareita kuin Leo Messi tai Cristiano Ronaldo on nykyajan nappuloille. Peli ei aina ollut kaunista mutta yleisö viihtyi, koska sillä oli merkitystä yleisölle ja se oli tärkeintä. Pallo lensi päädystä toiseen ja taistelu oli armotonta. Pikkupoikien huomio kiinnittyi usein siihen, mitä sedät huusivat vieressä tai siihen kuka oli nyt kiikkunut kentän nurkalla olleelle kalliolle, jonne ei turvallisuussyistä saanut kiivetä. Välillä palloa haettiin metsästä ja välillä ojasta. Aina se kuitenkin päätyi takaisin peliin yleisön innokkaasti huutaessa.

Kotijoukkueen numero 14, Ynni oli suuri sankarimme. Kentän lyhin ja taitavin mies hääri muiden välissä kuin kukko tunkiolla ja suojasi palloa rohkeasti. Ison ja kankean topparin prässätessä takaapäin hän kaatui teatraalisesti karjahtaen. Pikkupoikien katseissa oli suurta kunnioitusta, kun tämä Kemijärven George Hagi nappasi pallon käteensä, pomppasi ylös rinta pystyssä ja uhitteli äkäisenä vuoron perään sekä topparille että tuomarille yleisön mylviessä innokkaana.

Pelin jälkeen IPP:n pelaajat marssivat ohitsemme hikisinä ja isoon äänen kiroillen. Ihailumme nousi uusiin sfääreihin, kun näimme, miten he makkarakojulta nappasivat mukaansa limpparipullon ja makkaraa. Parhaat ottivat jopa kolme makkaraa. Ilmaismakkaroita! Pienen pojan maailmankatsomuksessa ihminen on elämänsä huipulla, mikäli hän on asemassa, jossa hän saa makkarakojulta ilmaismakkaroita. Ainakin hän on ravintoketjunsa huipulla. Ei ollut enää epäselvää, mihin me halusimme isona.  Halusimmehan mekin ilmaismakkaraa.