maanantai 3. lokakuuta 2016

Vihdoinkin kisoihin!

Näin minun, nuoren juniorin annettiin ymmärtää Futari-lehdessä vuonna 1992. Sinivalkoisille oli käynyt hyvä arpaonni jalkapallon MM-karsintalohkojen arvonnoissa, kun vitoskorin Suomelle oli arvottu vastustajiksi Ranska, Itävalta, Ruotsi, Bulgaria sekä Israel. Keskikentämme oli timanttia ja sitä pyöritti Marko “Moottori” Myyry sekä nippu turkulaisia. Mika Aaltonen oli järkyttänyt hirmukudillaan suuren ja arrogantin Milanon Internazionalen maailmanrauhaa. Marko Rajamäellä sekä Kim Suomisella oli pitkät tukat niin kuin argentiinalaisilla konsanaan. Ja olihan meillä tietysti myös nuori Litmanen.

Italian MM-kisojen aikaansaama laajentunut jalkapallon maailmankäsitys sekä Palloliiton jäsenilleen julkaisema aikakausilehti olivat saaneet minut ymmärtämään, että myös Suomella oli mahdollisuus selviytyä tähän maailman suurimpaan ja kauneimpaan urheilutapahtumaan. Sitä paitsi ennen karsintojen alkua lohkon kaikki joukkueet olivat vielä nollassa pisteessä, joten tilanne näytti hyvältä. Olin 11-vuotiaan optimismilla yhtä varma Suomen kisapaikasta kuin siitä, että tulisin joskus vielä itsekin pelaamaan maajoukkueessa. Vaan kuinkas sitten kävikään?

Ei mennyt Suomi “Jenkkilän kisoihin”. No, tuleehan niitä karsintoja, ajattelin teini-ikäisenä pojankloppina ja vedin nappulakenkien nauhoja tiukemmalle. Ranskan vuoden 1998 MM-kisoihin ainakin menisimme. Jari Litmanen oli noussut Euroopan parhaimmistoon ja hänen rinnalleen maajoukkueeseen alkoi kasvaa “kultainen sukupolvi”, josta yhä useampi pelaaja valloitti pelipaikkansa eurooppalaisissa sarjoissa. Pitkien ja hieman honkkeleiden jalkapallolle jo silloin pyhitettyjen länkisäärieni lisäksi myös intohimoni jatkoi kasvuaan.

Seurasin pelejä nyrkit valkoisina hikikarpaloiden tippuessa ohimoiltani. Ympäriltä saattoi kuulua huutelua, että Suomessa pelataan vain potkupalloa, mutta ei se minua hetkauttanut. Usko omaan joukkueeseen oli kova. Myös oma maajoukkuepaikka oli askeleen lähempänä todellisuutta. Olinhan onnistunut jo raivaamaan tieni kasvattajaseurani Isokylän Pallo-Poikien vaihtopenkille. Sisällä itsessäni tiesin, että tulisimme vihdoinkin pääsemään kisoihin.

Suomen historia ei ole ollut helppo maantieteellisen sijaintinsa takia. Olemme aina olleet muiden suurvaltojen sorron ikeessä. Vuonna 1917 saavutettu itsenäisyys pystyttiin kuitenkin säilyttämään armottoman taistelun jälkeen 1940-luvulla, vaikka itse sota hävittiinkin. Tämän jälkeen itsenäisyyden ja itsemääräämisoikeuden säilyttämiseen kuului, että muistettiin käyttäytyä kuten häviäjät. Täytyi olla nöyrä, vaatimaton ja kumartaa oikeaan...tai siis vasempaan suuntaan.

Ehkäpä historian ja kylmän ilmaston johdosta suomalaisille kehittyi oma melankolinen luonteenlaatunsa. Elämä oli kärsimystä, jossa tuli taistella tuumaakaan periksi antamatta. Viina, terva, sauna ja perkele! Noihin sanoihin oli sekoitettu voiteet, taktiikka, lääkkeet sekä urheilupsykologia, jolla totuttiin häviämään milloin “sarasosalla” ja milloin viime hetken maaleilla.

Suomalaisen urheilijan ja varsinkin penkkiurheilijan parkkiintuneeseen nahkaan jäi kaikesta arvet ja uurteet, jotka pomppasivat esille aina silloin, kun voitto oli käsillä ja se piti ottaa. “Mitä jos tämä sittenkin hävitään?”

Ja sitä sai mitä tilasi. Kaikki näytti hyvältä Suomen jalkapalllomaajoukkueellekin lokakuun 11. päivänä vuonna 1997, kunnes kohtalonsormi osoitti meille jälleen sitä jatkosodasta, sotakorvauksista sekä Moskovan jääkiekkokisoista niin tuttua nostalgisen häviäjän roolia. Unkari riisti jatkokarsintapaikan Suomelta viime hetkillä.

Sinä myrskyisenä ja erittäin synkkänä iltana Helsingin Olympiastadionilla satoi kaatamalla ja kotikyläni raitin katuvalot yrittivät turhaan pilkkoa pimeää tuulen tuivertaessa kisastudioni ikkunoista. Pääni sisällä oli kuitenkin hiljaista. Vaikka tuomarin antama lisäaika oli tuntunut loputtoman pitkältä, niin Unkarin tasoitusmaalin jälkeen aika oli suorastaan pysähtynyt. Televisio oli sammunut. Tuntui vain pahalta.

Sitä tunnetta ei voi kuvata. Tai ehkä sitä voi yrittää näin 20 vuotta kestäneen tarkoitushakuisen “unohtamisterapian” jälkeen: Suomi on tekemässä jalkapallohistoriaa ja etenemässä MM-kisojen jatkokarsintaan. Viimeisellä minuutilla Unkari saa kulman ja pallo kimpoilee viiden suomalaispelaajan kautta omaan maaliin. Täysi stadion hiljenee. Unelmat murskautuvat. Niin, siltä minusta sillä hetkellä tuntui ja tuntuu välillä vieläkin. 

Makasin omassa huoneessani ypöyksin ja tuijotin kattoa. Millään muulla ei ollut merkitystä eikä minua huvittanut nousta. Oli niin hiljaista, että jossakin vaiheessa äitini koputti oveen ja kysyi, että olenko paikalla. Kyllä se siitä. Onneksi äiti ei sanonut, että se on vain jalkapalloa. Onneksi olin silloin nuori ja naivi. Muuten en olisi päässyt sitä iltaa yli. Jos olisin tiennyt, ettei Suomi pääsisi arvokisoihin vielä seuraavan 19 vuoden päästäkään, niin tuskin olisin noussut siitä ylös vieläkään.

Toipumisjakson ja suruajan jälkeen unelmointini kuitenkin jatkui. Se on aina ollut ainoa mahdollisuus jatkaa. Balsamia haavoihin toi Helsingin Jalkapalloklubi, joka syksyllä 1998 Mestareiden liigan lohkovaiheeseen selviämällä osoitti, että suomalaisjoukkuekin voi pelata samassa turnauksessa maailman kovimpien joukkueiden kanssa. Unelmat pelaamisesta kirkkaamissa valokeiloissa elivät sinä syksynä myös Kemijärven Pöyliövaaran utuisella keskuskentällä, jossa kaksi abiturienttia yrittivät kesyttää palloa illasta toiseen maajoukkuepaita tähtäimenään.

Aasian vuoden 2002 kisojen karsintojen Suomi olikin kehittynyt entisestään ja maajoukkuepelaajat pelasivat toinen toistaan kovemmissa seuroissa. Edustusta löytyi mm. Barcelonasta, Liverpoolista, Chelseasta, Werden Bremenistä sekä PSV Eindhovenista. Suomen joukkueessa oli jopa kolme valioliigan ykkösmaalivahtia! Karsintalohko oli kuitenkin niin hirvittävän kova. Mutta Suomi taisteli! Se pelasi lohkon kärkimaita Englantia ja Saksaa vastaan yhteensä kolme tasapeliä ja voitti tulevan Euroopan mestarin Kreikan kotonaan 5-1. Mutta se kisapaikka, se jäi jälleen kerran haaveeksi.

Sitten karsittiinkin jo Saksan vuoden 2006 MM-kisoihin. Olin ylittänyt jo 25-vuoden “kuolemattomuusrajan”. Alkoi näyttää siltä, etten enää kolmosdivarista välttämättä itse pystyisi ponnistamaan maajoukkueeseen, joten kisapaikan metsästys oli jäämässä muiden vastuulle. 

Myös maajoukkueen kultainen sukupolvi ikääntyi mutta jatkoi edelleen pelaamista sinivalkopaidoissa. Kuningas Litmanen kamppaili loukkaantumisten kanssa. Karsinnat  tarjosivat toinen toistaan karvaampia tappioita ja päättyivät lopulta jälleen kerran pettymykseen.

Karmeinta meno oli vieraspelissä Tsekkiä vastaan maaliskuussa 2005. Loppuhetkien Litmasen loistava syöttö tavoitti Kuqin, joka ei pystynyt niittaamaan voittomaalia tuhannen taalan paikastaan, vaan pallo tarttui Peter Cechin hyppysiin. Huippuveskari avasi pelin nopeasti ja syntyneestä vastaiskusta Tsekki teki 4-3 voittomaalin pelin viimeisillä sekunneilla. Näin sensaatiomainen ja riemukas vierasvoitto vaihtui viime hetkillä jälleen kerran apatiaan.

Se olisi ollut minulle jo liikaa. Sen ymmärsivät myös korkeammat voimat ja armahtivat riutuvaa sydäntäni. Henkilökohtaisessa elämässäni rakkaus voitti jalkapallon sinä iltana. Säästyin kaikilta niiltä kirosanoilta, lamaannukselta ja epätoivolta, jotka yleensä kuuluvat luonnollisena osana tapahtumaketjua, jossa Suomi häviää täysin voitettavissa olevan jalkapallo-ottelun.

Vuodet vierivät. Jalkapallon ulkopuolellakin alkoi olemaan elämää. Suomen tappion päivänä leimahtaneesta rakkaudesta kasvoi perhe. Intohimo jalkapalloa kohtaan muutti ehkä vähän muotoaan, mutta säilyi kuitenkin samalla tasolla. Myös Suomen karsintamenestys säilyi samalla tasolla. Etelä-Afrikka 2010: ei kisoihin. Brasilia 2014: ei kisoihin. Kaikkien näiden vuosien varrella pelattiin useaan kertaan myös pääsyistä EM-kisoihin. Edes uusi lempinimi “Huuhkajat” ei auttanut Suomea vaan lopputulos oli aina sama. Ei kisoihin!

Jokaisista karsinnoista seurasi syyttävien sormien heiluttelu kotimaassa. Aiemmin ne kohdistuivat olosuhteisiin, kun hankien ja nietosten keskellä oli kuulemma vaikea potkia palloa. Tekonurmet ja hallit kuitenkin korjasivat tämän asian, eikä siihen voitu enää vedota. Nykyään syytetäänkin kaikkea muuta mahdollista kankeasta kattojärjestöstä liian kaitaan pelaajapolkuun. Juniorit harjoittelevat liian vähän tai maajoukkueella on väärä taktiikka.

Oman orastaneen maajoukkue-urani kariuduttua olen minäkin yrittänyt ratkoa päässäni kuumeisesti suomifutiksen ongelmia ja etsiä korvienvälistäni kotimaisen jalkapallon “ihmeitä-tekevää-Sampoa”. Olen käynyt kiihkeitä väittelyitä ja puolustanut omaa joukkuettani haukkujia vastaan. Hyväuskoisena kannattajana olen hävinnyt vuosien varrella monet kirvelevät vedonlyönnit. Joskus heikkoina hetkinä olen itsekin toivottanut “Huuhkajat” lentämään takaisin kauas Suomen korpeen.

Ajan kuluessa ongelmat ovat tuntuneet vain kasvavan, kun kuilu maailman huipun välillä on näyttänyt suurenevan. Aiemmin oli helpompaa, kun sitä ajatteli, että kyseessä on yksinkertainen peli, jossa vastustaja voi olla ennakkosuosikki, mutta Suomikin saa paikkansa maalintekoon ja voi aivan hyvin yllättää. Nykyään tieto lisää tuskaa, kun vastustajan juniorituontanto, data-analyyseillä luodut taktiikat sekä ammattimainen koneisto uhkaavat talloa Suomen alleen jo ennen alkuvihellystä.

Siinäkö onkin se takalukko, joka vaivaa tällä hetkellä koko valtakuntamme jalkapalloa? Vuoden 2018 Venäjän MM:n kisojen karsinnat alkoivat Suomen osalta tasapelillä ja kirvestä ollaan jo heittämässä kaivoon, vaikka lohkon kaikki joukkueet ovat edelleen tasapisteissä. Missä muussa maassa ajateltaisiin näin?

Suomalaisessa jalkapallossa on ongelmia ihan tarpeeksi. Emme voi kuitenkaan ratkaista niitä kaikkia yhdellä kertaa. En usko, että esimerkiksi junioreiden “keinotekoinen” harjoitusmäärien lisääminen auttaa ongelmaan. Voimme viedä lapsemme harjoituksiin vaikka 15 kertaa viikossa, mutta se ei auta mitään ellei innostus ja intohimo lähde lapsesta itsestään.

Mitä minä vanha alasarjapalloilija voisin sitten muka tehdä, kun maajoukkueen avuksi en taida enää kelvata. Unelmat pelaamisesta täysille katsomoille ja matkustamisesta charter-koneilla suurkaupungista toiseen ovat vaihtuneet juniorivalmentajan ”salinlattiamajoitukseen”.

Palloliiton E-kurssin koulutuksella jalkapallon tietotaitoni kanssakin on vähän niin ja näin. Pelin virtausten tunnistaminen kuulostaa haasteelliselta murtautumisen opettamisesta puhumattakaan. Mutta silti. Olisiko minullakin jotain annettavaa suomalaiselle jalkapallolle ja sitä kautta myös maajoukkueellemme.

Voisinko, yhdessä muiden kanssa, muuttaa asennettamme omaa futistamme kohtaan? Voisimmeko näyttää lapsillemme, että arvostamme maajoukkuettamme, joka on meidän jalkapallon lippulaiva maailmalla? Tasomme on tällä hetkellä se mikä se on. Silti on hassua, että pahimmat ilkkujat olemme me itse. Jos emme arvosta maajoukkuetta ja suomifutista, niin silloin emme arvosta myöskään itseämme.

Voisimme pyrkiä luomaan sellaisen ilmapiirin, jossa junioreilla syntyisi rinnassa palo suomalaista jalkapalloa kohtaan. Ilmapiiri, jossa heidän suurin tavoitteensa olisi päästä kasvattajaseurojensa edustusjoukueisiin ja unelmansa edustaa Suomen maajoukkuetta, olisi varmasti parempaa lääkettä kuin potkupallosta puhuminen ja oman tason vähätteleminen. Ja vaikka nämä lasten unelmat eivät toteutuisikaan, niin he ainakin pitäisivät näitä joukkueita ominaan ja ne kulkisivat heidän mukanaan läpi elämän. Mitä jos tulevien sukupolvien suosikkijoukkueet löytyisivätkin Veikkausliigasta tai muista Suomen sarjoista eikä välttämättä Valioliigasta.

Nuorempana suuni oli suurempi, kun huutelin Suomelle varmaa kisapaikkaa. Nykyään olen ehkä varovaisempi, mitä uhoan. Ajatukseni on kuitenkin edelleen sama. Lähden aina jokaiseen karsintaan sillä ajatuksella, että menemme kisoihin. Parasta aikaa ovatkin olleet tähän asti karsintojen alut, kun Suomi on ollut vielä mukana spekulaatioissa. Parasta on ollut unelmointi!

Olen kulkenut maajoukkueen kannattajana pitkän matkan. Välillä se on ollut raskas ja raateleva tie. En vaihtaisi kuitenkaan enää peliäkään pois, koska tiedän nyt, että omassa elämässäni jokaisella ottelulla on ollut oma tarkoituksensa, myös tappioilla. Lisäksi tiedän, että tarina on keskeneräinen ja sen huipennus lähestyy.

Jo pelkkä ajatus Huuhkajien pääsystä arvokisoihin saa minut lapsenomaisen levottomaksi ja rauhattomaksi. On vaikea kuvitella, mitä sitten tapahtuu. Miltä se tuntuu kaiken tämän odotuksen jälkeen? Ajatus on niin epätodellinen, että se tuntuu jopa kielletyltä.

Vihdoinkin kisoihin! Kuinka hyvältä nuo sanat tuntuvatkaan. Voin vihdoin avata nyrkkeihin puristetut lukot ja sinivalkoiseen sydämeen padotut tunteeni vapautuvat. Kaikki kyyneleet ja jännitys eivät olekaan olleet turhaa. Kaikella on sittenkin ollut syynsä. Valtava möykky putoaa ja olo tuntuu kevyeltä. Se tulee olemaan kaunis tarina, joka huipentuu jo näis...

lauantai 3. syyskuuta 2016

Luomufutis on lähiruokaa silmille

Jalkapallon seuraaminen on yksi elämän perustarpeista, vähän niin kuin ruoka. Yksittäistä jalkapallo-ottelua voikin verrata kunnolliseen ateriaan. Ruo’an voi nauttia rauhassa kotona niin kuin voi matsinkin. Voit syödä yksin tai sitten hyvässä seurassa. Juhlallisempaa on kuitenkin lähteä ulos syömään kunnon ravintolaan samaan tapaan kuin on lähteä katsomaan jalkpalloa stadionille.

Voit suosia suomalaista tai sitten hemmotella itseäsi kansainvälisillä mausteilla. Veikkausliigan lappilaiset joukkueet tarjoavat katsojille poronkäristystä kunnon pottumuussilla. Kuopion Palloseura on kuin kalakukko ja Tampereen Ilves mustaamakkaraa. Helsingin Jalkapalloklubin kotistadionilla vierailua voi verrata fiiniin ravintolaelämykseen Katajanokalla.

Kansainvälisessä ruo’assa ja jalkapallossa on omat kulttuurieronsa eri puolilla maailmaa. Eteläamerikkalainen futis maistuu tuliselta kuin salsa ja afrikkalainen on taas aina ollut eksoottinen makuelämys varsinkin meille suomalaisille.

Ruoka maistuu paremmalta, silloin kun ehtii tulla nälkä. Aiemmin näin olikin, kun koko perhe kokoontui kerran viikossa yhteiseen hyvin valmistettuun lauantain juhlaillalliseen eli TV2:n Englannin liigaotteluun. Tai silloin, kun jalkapallon arvokisoja odotettiin koko vuosi niin kuin jouluateriaa. Juuri odotus ja valmistautuminen olivat jo puoli ruokaa.

Nykyään jalkapallolla ja ruo’alla on kuitenkin yksi yhteinen vihollinen, joka uhkaa pilata alkuperäiset ja perinteiset makunautinnot. Eines! Ruokaa jalostetaan ja jalostetaan. Parhaat ja helpoimmat maut pitää olla valmiiksi purkitettuna ja kaikkien saatavilla, koko ajan. Valioliiga, Bundesliiga, Serie A sekä La Liga. Tulee ähky. Valmisruokaa pitää saada joka ilta kotiin toimitettuna. Ihmiset eivät halua ottaa enää riskiä ja lähteä katsomaan paikanpäälle vaikkapa Veikkausliigaa, jos se sattuukin olemaan mautonta tai jos vettä sataa.

Mestareiden liigasta uhkaa tulla pahinta valmiskastiketta, kun isoimpien futismaiden suurseurat haluavat itselleen suljetun sarjan. Pelaajat ovat kuin samasta puusta veistettyjä koneita, jotka jaksavat painaa illasta toiseen. He ovat taitavia ja voimakkaita. Ruoka maistuu hyvälle, mutta kuitenkin aina samalle. Uskallammeko enää kokeilla uusia makuja?

Einesruokaa lisäjalostetaan E-aineilla, jalkapalloa puolestaan D-aineilla. Doping takaa pelaajien säilyvyyden hyvässä kunnossa. Ruoka ei pääse pilaantumaan. Tämän D-aineen käytöstä ei saa kuitenkaan jäädä kiinni. Kuluttajalle vakuutetaan, että “tuote ei sisällä natriumglutamaattia”. Jos käry käy, niin tuote vedetään nopeasti pois markkinoilta. Tilanne on paradoksinen. Kuluttajat haluavat, että tuote säilyy mahdollisimman pitkään. Tämä ei kuitenkaan onnistu ilman lisäaineita.

Toisella D-aineella eli data-analyysillä puolestaan pyritään siihen, ettei yllättäviä makuelämyksiä pääse syntymään. Jokaista pelin tapahtumaa pyritään hallitsemaan ja analysoimaan. Kaikki otetaan huomioon ja jokainen maustehippunenkin lasketaan. Ruoka pureksitaan mahdollisimman pieniksi palasiksi jo ennen kuin se ehtii suuhun.

Elämä on nykyään nopeaa ja kiire painaa päälle. Kulinaristillakaan ei ole aina aikaa katsoa koko peliä. Otetaan sipsiä ja snackiä pieneen nälkään. Herkutellaan ja katsotaan vain maalikooste. Vatsa tulee täyteen, mutta jotakin jää puuttumaan. Jännitystä siitä, kumpi voittaa ei synny. Muutenkin herkuttelusta saattaa jäädä huono omatunto. Ja kohta on jo uudestaan nälkä.

Mitä jos kokeiltaisiin luomua? Oman kylän joukkueen pelissä makuelämys ei ole ennalta tiedossa kuten einesruo’assa. Se voi kuitenkin yllättää sinut, jos ainnat sille mahdollisuuden. Jalkapallossa kun tärkeintä ei ole se, kuka on nopein, taitavin ja kaunein. Kysymys on pohjimmiltaan siitä, kumpi joukkue voittaa pelin ja sitä et voi onneksi tietää etukäteen. Sattuman merkitys lopputuloksen kannalta kasvaa. Ruokaan lipsahtaa vahingossa suunnittelemattomat ainekset, mutta se maistuukin yllättäen paremmalta.

Luomufutis on kuin lähiruokaa, jolla on paljon suurempi merkitys paikkakunnalle kuin einesmössöllä. Liha saattaa olla vähän liian rasvaista ja hitaanpaa mutta muutoin raaka-aineet ovat puhtaita ja varsinkin näin syksyllä ne sisältävät paljon vitamiineja. Ja onneksi joillakin paikkakunnilla luomufutis on Suomessakin vielä perinneruokaa. Sitä kannattaa tukea ja siitä voi olla ylpeä!

lauantai 6. elokuuta 2016

Mindfulness: “Haudatkaa sydämeni Pöyliövaaraan!”

Työpaikallani vierailee Mindfulness-kouluttaja, joka pitää meille rentoutumisharjoituksen. Hän pyytää kaikkia makaamaan lattialle ja kehottaa syvien hengitysten siivittämänä kuvittelemaan rentoutujan sellaiseen paikkaan, jossa on mahdollisimman rento ja hyvä olla. En ole varma, mikä on harjoituksen tarkoitus. Siinä minä kuitenkin makaan Pöyliövaaran keskuskentällä Kemijärven jalkapallopyhätössä Isokylän Pallo-Poikien (IPP) pelipaita päällä, tyynnytän mieleni sekä vaivun syvemälle ja syvemmälle oman tietoisuuteni tutkimiseen.

Astun pukukoppiin, josta olen ollut niin kauan poissa. On käsittämätöntä, miten siellä on kuitenkin edelleen se sama tunnelma. Tuttuun tiikeripalsamin hajuun palatessani tuntuu, kuin en olisi ollut päivääkään poissa. Pukukopista aistii sen iloisuuden, veljeyden ja rentouden, joka siellä on aina ollut.

Kaikesta näkee, että olemme valmistautumassa tärkeään otteluun. Viereisessä kopissa soi keski-iältään 20-30 vuotta nuorempien vastustajien taistelumieltä nostattava rytmikäs musiikki. Omassa kopissani soivat vain suut. Vaikka olen kuullut nuo vanhat vitsit vuosien saatossa moneen kertaan, niin silti ne naurattavat edelleen, tällä kertaa ehkä vielä tavallistakin enemmän. Ympärillä olevien ihmisten luonnollisuus ja aitous on tarttuvaa. Kukaan ei esitä mitään, mitä ei ole. Tuntuu kuin olisin palannut kotiin.

Ne ovat ne pienet jutut. Alkulämmittelyssä eniten lämmitää kuuluttaja Jukka “Motteri” Ingerön tuttu äänenavaus: “hätsää-hoplaa-hulibumpaa-lady-manhattan!”. Kentälle marssittaessa liikuttaa puolestaan pukukoppikäytävän edustalle ilmaantuneen Kalevi “Päkä” Ruotsalan kannustavat ylävitoset, joista kotijoukkue sai nauttia aina silloin ennenkin ja, jotka ovat oikeastaan oleellinen osa koko IPP:n kentälle marssimista.


"IPP on perinteitä"

kuva: Jukka Ojala

kuva: Jukka Ojala


Keräännymme rinkiin. Yksi, kaksi, kolme. Kauan sitten vaiennettu huuto, joka kumpuaa valtavalla voimalla syvältä pelaajien sydämistä, sähköistää koko Pöyliövaaran: “IPP HEI!”. Olemme täällä taas.

Joukkueemme vilisee pelaajia eri vuosikymmeniltä. Osa on säilynyt hyvässä kunnossa ja osalta on paikat jo vähän pettäneet. Kaikille joukkueen pelipaidan kantaminen on kuitenkin kunnia-asia ja kentälle on päästävä, olipa pelikyky mikä tahansa.

Jo 70-luvulla IPP:n edustusjoukkueessa pelanneet Pöyliön veljekset Ari ja Risto osoittavat, että temperamentti ei ole hävinnyt mihinkään. Ja kapteenimme vuonna 1958 syntynyt Tapio Pöyliö elää joka solullaan pelissä. Kun pallo on jalassa ja poikaset ankkuroitu selän taakse, niin siellä ne myös pysyvät. On kunnia pelata miehen kanssa, joka oli jo vuonna 1975 siivittämässä IPP:tä Suomen Cupin puolivälieriin, silloin maalivahtina.

Jaakko Kerkelä oli joukkueen kantavia voimia joukkueen tahkotessa 2-divisioonaa 80-luvulla. Jasun veijarimaista pelityyliä ja elämänasennetta on edelleen ilo katsella. Veijarimainen on myös erotuomari Rauno “Pärrä” Jussila, joka merkkaa muurin paikan partavaahdolla. Maalissa Matti “Illu” Kotajärvi pitää torjunnoillaan joukkueemme mukana taistelussa Kemijärven herruudesta.

Vihmovasta vesisateesta huolimatta lehtereillä on yli 300 katsojaa. Osa heistä oli paikalla jo vuosikymmeniä sitten. Katsomosta huokuu lämmin tunnelma kentälle. Ajattelen, että siellä varmaan edelleen vaihdetaan vanhat kala- ja hillakuulumiset uusilla päivityksillä, tietenkään parhaita paikkoja paljastamatta.

Pikkupojat innostuvat kannustamaan raivokkaasti IPP:tä. Nykyaikaisista katsomoista tutut kannatuslaulut sekoittuvat sopivasti vanhoihin IPP:n lauluihin Motterin höynäyksen ansiosta. Siellä mekin joskus istuimme ja huusimme. Ja Motteri höynäsi. Kaikesta huomaa, että IPP on täällä. Yhteisö on täällä!


"IPP on ystävyyttä"

kuva: Hilkka Naakka


Peli etenee. Teräskuntoinen Antti Naakka antaa IPP:lle toiveita ikuisesta nuoruudesta karkaamalla vastustajan eli  Kemijärven Pallo -55:n puolustukselta Jukka Pöyliön oivaltavan läpisyötön siivittämänä. Oikea-aikainen kärkkäri ohi vastaantulevan maalivahdin ja 2-2 tasoitusmaali sekoittavat kannatusjoukkojen lisäksi myös lapsenriemuisen kärkimiehen itsensä siinä määrin, että etukäteen suunnitellut tuuletukset unohtuvat täysin. Onneksi tilalla nähdään kuitenkin vanha tuttu “Thomas Brolin”-tuuletus, joka tulee selvästikin miehen selkärangasta.

Ottelu pysyy tasaisena toisen jakson loppupuolelle asti. 90 minuuttia on kuitenkin tällä kertaa liikaa IPP:lle. Laajasta rosteristamme huolimatta takareisi ja polvi toisensa jälkeen pettävät. KP-55-ikonin Juha Taipaleen syötöt puhkovat ottelun loppua kohden enemmän ja enemmän reikiä puolustuksemme. (On hienoa, että paikkakunnan nykyisellä lippulaivallakin on jo yksi ikoni.) Huomaan, kuinka tuulennopean kärkimiehen Jonne Soppelan selkä loittonee minulta nopeampaa kuin kuukausia harjoitusvastustajinani toimineiden vesijuoksualtaan mummojen selät.

KP-55 voittaa ottelun lopulta 3-9 (2-3) lukemin. Tulos on tervetullut kemijärveläisen jalkapallon tulevaisuuden näkökulmasta. Vanhaa pelimiesti lämmittävät erityisesti vastustajan keskikentällä häärineen Juho Vuonin sekä maalissa rohkeasti esiintyneen Konsta Pöyliön pelottomat otteet. Reilusti alaikäiset pojat antavat esityksillään toivoa siitä, että Kemijärvi on jalkapallokaupunki tulevaisuudessakin.

Tässä ottelussa edes tappio ei saa kuitenkaan hymyä pyyhittyä huuliltani. Olo on erityisen kiitollinen ja onnekas, kun huomaan, että lähimmäiset ja tuttavat, ovat tulleet kannustamaan minua ja omaa joukkuettani. Vaikka kaikki heistä eivät välttämättä ole intohimoisia jalkapalloihmisiä, niin he ovat selvästi ymmärtäneet, mitä tämä minulle merkitsee. Kirjoitustaitoni ei riitä kertomaan, miltä tuntuu, kun katsomossa heiluvat perheeni askartelemat kaksipuoleiset kyltit, vuoron perään “IPP” ja “ISI”. Mieleni on täynnä onnea. My mind is full!

Tämä tarina on tosi sillä tarkennuksella, että Mindfulness-kouluttajan vierailusta on aikaa pari vuotta ja Kemijärven derby, jossa IPP:n viimeinen sukupolvi haastoi paikkakunnan nykyisen edustusjoukkueen, pelattiin tänä kesänä 16.7.2016. Työpaikan mindfulness-harjoitukseen valitsemallani miljööllä ei pitänyt olla enää todellisuuden kanssa mitään tekemistä.

Rakas kasvattajaseurani oli nimenvaidoksen myötä kuopattu kauden 1997 jälkeen ja kaikki se piskuisen joukkueen ympärilleen luoma tunnelma oli ollut siitä lähtien vain muisto, jota sen kokeneet olivat haikailleet lähinnä kapakan tuoppeja tai iltanuotion liekkejä tuojotellessaan. Itsekin luulin, että joukkueen sydän oli jo haudattu Pöyliövaaraan.

Onneksi olin kuitenkin väärässä. Kemijärven derbyn tunnelmat ja kokemukset osoittivat minulle, ettei IPP ole kadonnut mihinkään. Kuinka se voisikaan olla? IPP olemme me ihmiset!


Pauli "Masi" Kerkelä Koillis-Lapissa (Vipusessa) v. 1980




"IPP on täällä taas"
kuva: Jukka Ojala


maanantai 11. heinäkuuta 2016

Pallo-Pojan kyyneleet

Olipa kerran Pallo-Poika. Hän matkusti joukkueensa mukana Kokkola Cupiin? Matka Suomen toiseksi suurimpaan junioriturnaukseen oli vuoden kohokohta. Santahaan vihreät verat kisakanslioineen sekä koulumajoituksineen olivat isoja kokemuksia pienelle pojalle. Kentät vilisivät erinäköisiä pallopoikia erivärisissä pelipaidoissaan. Siellä seassa Pallo-Poikakin pyöri omassa pelipaidassaan, jonka rinnassa komeili hänen joukkueensa sini-keltainen logo.

Hänen oma joukkueensa menestyi turnauksessa hyvin ja he pääsivät alkulohkostaan jatkoon. Jatkopeli oli tiukka ja eteni tasaisena aina rangaistuspotkukilpailuun asti. Pallo-Poika ilmoitti valmentajalle itsevarmana voivansa potkaista ensimmäisenä ja sijoittikin pallon varmasti alakulmaan. Epäonnekseen tuomari ei ollut kuitenkaan antanut vielä lupaa laukaukselle ja se jouduttiin uusimaan. Pallo-Poika hermoili ja vaihtoi kulmaa. Maalivahti torjui ja lopulta joukkue tippui jatkosta.

Pallo-Poika pettyi pahasti. Hän ilmoitti valmentajalle, että pelihommat loppuivat siihen. Kentältä poistuessaan hän piilotti kyyneleensä. Hän ei aikonut pelata enää koskaan. Onneksi yhden nukutun yön jälkeen mieli kuitenkin muuttui. Pallo-Poika kuivasi kyyneleensä punaiseen pelipaitaansa. Hän oppi, ettei jalkapalloa tarvitse lopettaa. Aina tulee uusia pelejä.

Hän kantoi pelipaitaansa vuosia ylpeydellä, kunnes joutui piilottamaan kyyneleensä uudelleen. Hänen joukkueensa nimittäin hävisi taas. Tällä kertaa se hävisi kokonaan olemasta.

Siitäkin huolimatta pelit jatkuivat. Ensin ne jatkuivat uuden nimen ja logon alla, sitten uusissa kaupungeissa ja joukkueissa. Pelipaidat sekä -kaverit vaihtuivat. Pallo-Poika koki monia iloisia hetkiä ja karvaita tappioita erivärisissä pelipaidoissaan. Silti hän kaipasi sitä omaa punaista pelipaitaansa, juuri sitä, jossa oli se sini-keltainen logo.

Vaikka Pallo-Pojan oma joukkue kerran “hävisi”, se ei kuitenkaan koskaan hävinnyt hänen sydämestään. Eikä se hävinnyt muidenkaan Pallo-Poikien sydämistä. Ja nyt, kun nämä Isokylän Pallo-Pojat pukevat punaiset pelipaidat ylleen lähes 20 vuoden tauon jälkeen ja marssivat taas yhdessä kentälle, ei Pallo-Pojankaan enää tarvitse piilotella kyynneleitään.

maanantai 4. heinäkuuta 2016

Kemijärven derby

“Isokylän Pallo-Poikien kunniaksi, kemijärveläisen jalkapallon tulevaisuuden puolesta”

Mitä syntyy, kun taivaan tulista voimaantunut “Pöyliövaaran puhuri” kohtaa vanhan vuosia piilossa pysyneen “Tuntureiden tuulen”? Tuuli, joka on kauan kierrellyt rakkakivien koloja ja kuiskinut vaivaiskoivulle tarinaansa voivotellen kohtaloaan, puhaltaa nyt ilmastonmuutoksen herättämänä Isokylän suunnalta. Se tempaa Kallaanvaarasta mukaansa menneisyyden hajun ja iskeytyy sellunkatkuisten muistojen voimalla uuden puhurin kimppuun. Tuulten yhteentörmäys saa myrskynsilmään joutuneessa Pöyliövaarassa aikaan ennennäkemättömän luonnonilmiön.

Lauantaina 16.7. klo 16 Kemijärven Pallo -55 kohtaa Pöyliövaaran keskuskentällä haamun menneisyydestään, kun vastaan asettuu noin 20 vuotta sitten suomalaiselta jalkapallokartalta hävinnyt joukkue, Isokylän Pallo-Pojat. Tätä ainutlaatuista “Kemijärven derbyä” IPP vs. KP-55 kannattaa tulla kaikkien jalkapalloihmisten ja futisromantikkojen katsomaan kauempaakin.

Nimenmuutos IPP:stä KP-55:ksi tapahtui kauden 1997 jälkeen. Nyt parinkymmenen vuoden takainen edustusjoukkue on päättänyt koota rivinsä. “Viimeinen sukupolvi” haluaa tällä ystävyysottelulla kunnioittaa kaikkia niitä IPP:n muistoja ja saavutuksia sekä ennen kaikkea niitä ihmisiä, jotka aikoinaan rakensivat tämän hienon seuran. Tieto paluusta on levinnyt nopeasti ja vanhan tuulen voimistuessa “viimeinen sukupolvi” on saanut riveihinsä vahvistuksi sekä varhaisempien vuosien pelaajista että nuoremmasta väestä, joiden sydämessä pomppoilee IPP-sydän.

Tapahtumalla halutaan myös osoittaa, että Kemijärvi on edelleen jalkapallokaupunki. Otteluun on vapaa pääsy ja katsomoon voivat tulla kaikenikäiset jalkapalloihmiset. Paikalla järjestetään arpajaiset, joiden tuotto menee kemijärviläisen juniorijalkapallon hyväksi.

KP-55 pelaa tällä kaudella Lapin Nelosessa ja haluaa näyttää IPP:lle kaapin paikan. Joukkueessa on paljon toisen polven kemijärveläisiä jalkapalloilijoita ja kentällä nähdäänkin muutama herkullinen isä-poika-taistelupari. Isäukkojen höpinät kulta-ajoista alkavatkin jo poikia tympimään. YouTubesta opiskellut Messin ja Ronaldon kikat pitäisivät purra kaiken järjen mukaan “vanhuksiin”. Lisäksi pojilla on nyt loistava tilaisuus näyttää yleisölle, että heidän esityksiään kannattaa tulla seuraamaan jatkossa myös sarjapeleihin.

IPP puolestaan luottaa aikoinaan mm. Pajarin valmentajasuvulta saamiinsa oppeihin eikä mihinkään nykyajan tubetuksiin. Paikkakuntalaisten valmentajien lisäksi “viimeiseen sukupolveen” puhalsi karjalaista positiivisuutta joensuulainen Jari Soininen, jonka komennossa IPP pelasi viimeiset vuodet. Jarin luoma joukkuehenki näkyy joukkueessa edelleen ja lienee osasyynä siihen, että rivit haluttiin kasata uudelleen.

Pelaajien paluu IPP:n paitaan tulee olemaan mieluinen joskaan ei kivuton tehtävä. Jos linimenttiä ja teippiä kului paljon jo 20 vuotta sitten, niin nyt niitä tullaan tarvitsemaan ennennäkemättömät määrät, jotta “Ipin pojista” saadaan vielä joukkue parsittua kasaan. Jalka ei välttämättä enää nouse entiseen tahtiin mutta taistelua ja sydäntä kentältä ei tule puuttumaan tällaisen kunniatehtävän edessä.

Aluksi oli vain Isokylä, pallo ja pojat. Oli kyläjoukkue, joka kasvoi pikkuhiljaa koko kaupungin IPP:ksi, seuraksi, joka pelasi useita kausia kakkosdivarissa ja menestyi myös Suomen Cupissa. IPP tarjosi jännitettävää parhaimmillaan tuhatpäiselle katsojajoukolle ja harmaita hiuksia seuralegenda Hannu “Kersa” Kerkelän lisäksi myös vastustajille. Moni entinen ja nykyinen kemijärviläinen sai jalkapallo-oppinsa punapaidoissa.

Sitten tuli KP-55, joka jatkoi jalkapallotoimintaa Kemijärvellä. Se kasvatti junioreitaan muihin joukkueisiin aina RoPS:a myöten. Sittemmin se sai kemijärviläisten iloksi myös oman edustusjoukkueensa uudelleen jalkeille. Ja nyt on tullut aika juhlia paikallista jalkapalloa kesän suurimmassa spektaakkelissa.

Kumpi voittaa Kemijärven derbyn? Montako Särkelää, Kerkelää ja Pöyliötä nähdään kentällä? Lähteekö “Beirutin poikien” puhkiruostunut Fiat Regata vielä käyntiin Levärannalta ja laitetaanko Pedro Barbosalle “päällystakki”? Kaiken tämän ja paljon muuta näet, kun tulet Pöyliövaaran keskuskentälle lauantaina 16.7. klo 16.



tiistai 7. kesäkuuta 2016

Noches Mágicas

"Silloin, kun jalkapallo oli vain jalkapalloa ja samalla koko elämä”


“Englanti, Venäjä, Wales ja sanopa vielä kerran, mikä se viimeinen joukkue olikaan.” Maiden nimet eivät meinaa millään pysyä mielessä, kun yritän pohtia, mitkä joukkueet menevät jatkoon Ranskan EM-kisojen alkulohkoista. Poikani kertaa minulle kisa-extrasta joukkueet innokkaasti ja kärsivällisesti uudelleen, mutta ne eivät vain pysy mielessä hetkeä kauemmin. “Kuka voittikaan edelliset arvokisat?”


Asennoituminen tuleviin arvokisoihin tuottaa muutenkin hankaluuksia. Jotenkin vaan FIFA:n tai UEFA:n järjestämät kisat haisevat korruptiolta. Kisojen yllä leijuva terrorismin varjo saa puolestaan pohtimaan, voidaanko kisat todella järjestää turvallisesti. Lisäksi nykyisten jalkapallotähtien palkkiosummia pohtiessa sitä ajattelee, mitä järkeä tässä oikeastaan enää on?


Totta kai myös ikuisen Suomi-fanin palkitsematon (35 vuotta kestänyt) odotus kisoihin selviytymisestä, on kyynistänyt mieltä. Ikuinen optimisti on hävinnyt monet vedot, eikä kisapaikkaa vain kuulu. Se, että kisoihin pääsy ei ole yhtään lähempänä kuin vuosikymmeniä sitten, saa mieleen hiipimään ajatuksen, pääseekö Suomi kisoihin sittenkään omana elinaikanani.


Viimeisen vuosikymmenen kisojen tapahtumia ei muista enää niin hyvin kuin aikaisempien. Ne eivät mene enää samalla tavalla ihon alle, kuin silloin joskus. Toista se oli 26 vuotta sitten. Ne alkulohkot pystyn kaivamaan muistin sopukoista vieläkin. Niitä kisoja en unohda koskaan!


Olin kesällä -90 elämäni ensimmäisellä yökyläreissulla kaverini mökillä Kemijärven Ruopsassa. Tai oikeastaan se oli jo toinen. Ensimmäistä ei voida kuitenkaan laskea, koska se päättyi ennen aikojaan kovaan koti-ikävään. Kuuntelin siskopedissä aikani isäntäperheen kaappikellon nakutusta ja kun se löi 12 kertaa keskiyön merkiksi, pyysin valmentajalta vaihdon ja kävelin kilometrin matkan kotiin Kemijärven yöttömässä yössä. Nyt oli kuitenkin kulunut pari vuotta edellisestä yrityksestä ja olin valmis kokeilemaan yökyläilyä uudelleen.


Kaverini isä oli raahannut pienen matkatelevision mökille, jotta hän pystyisi seuraamaan Italiassa järjestettävien jalkapallon maailmanmestaruuskisojen otteluita. Mökki sijaitsi saaressa ja sinne täytyi ajaa veneellä 15 minuutin matka. (Tämä lisäsi myös mahdollisuuksiani onnistua ensimmäistä kertaa yökyläilyssä.) Olimme rakentaneet kotona Sipovaarassa lautan laudoista ja styroksista. Kaverin isä lupasi, että lautta otetaan mukaan mökille ja olimme asiasta luonnollisesti innoissamme.


Lautta vietiin Ruopsan venesatamaan juhlavasti auton peräkärryssä. Sieltä se vedettiin veneen perässä saareen. Saimme seilata lautalla saaren rannan tuntumassa. Lautta oli koko ajan sidottu pitkällä köydellä rannassa olleeseen petäjään, jottemme ajautuisi ulapalle. Lautta oli erittäin epävakaa, mutta miehistö oli luonnollisesti tyytyväinen ja ennen kaikkea ylpeä saavutuksestaan. Lautta ei ollut kaunis eikä se myöskään päätynyt merenkulun museoon, sillä tulva vei sen seuraavana keväänä.


Purjehdusretkeilyn lisäksi metsäiseltä saarelta löytyi paljon muutakin tekemistä. Onkiminen sekä saunan lämmittäminen olivat pikkupoikien mielestä mukavaa puuhaa. Saaresta löytyi myös monta isoa muurahaispesää. Saunan lämmitessä oli jännittävää seurata eri yhdyskuntien välistä valtavaistelua ja sotimista isolla kivellä. Tai niin ainakin pikkupojat sen vilinän tulkitsivat. Kesäkuun ilmat eivät olleet vielä lämmittäneet uimavettä liian lämpimäksi.


Saunan jälkeen iltanuotiolla paistettiin räiskäleitä. Jokainen sai kääntää oman räiskäleensä heittämällä sen ilmaan kaverin äidin opastamana. Perheen isä puolestaan tuijotti nuotiota ja sanoi: “Saksa voittaa kisat! Niillä on parhaiten organisoitu joukkue ja riittävästi hyviä pelaajia kuten Pierre Littbarski. Saksan kone ei yski.” En ymmärtänyt mitä organisointi tarkoittaa, enkä tiennyt, miten koneet ja yskiminen liittyvät jalkapalloon. En myöskään tuntenut ketään Littbarskia. Etunimi Pierre aiheutti kuitenkaan pientä tirskuntaa mielessäni. Siirryimme sisälle illan viiletessä.


Matkatelevision antenni saatiin viimein sellaiseen asentoon, että ruudusta tuli ulos muutakin kuin muurahaisten jalkapalloa. Rätinän ja paukkeen keskeltä kuulin, jotain sellaista, mikä muutti maailmani: ”Notti Magiche - Noches Mágicas” (Gianna Nanninin ja Edoardo Bennaton Un’estate Italiana), Italian maailmanmestaruuskisojen juhlallinen tunnussävelmä. Jalkapallon maailmanselitys alkoi aukenemaan pienen pojan tajuntaan tuona iltana.


“Finaalin moni katsoi kuvastaneen kisoja kokonaisuudessaan: Argentiina oli sinnittellyt loppuotteluun asti heikohkoksi arvioidulla pelillä muun muassa rangaistuspotkukilpailujen kautta. Loppuottelunkin ainoa maali syntyi rangaistuspotkusta. Puolustusvoittoisuuden ja vähämaalisuuden katsottiin näivettävän jopa koko lajia, mikä ajoi kansainvälisen jalkapalloliiton sääntötarkistuksiin. Muun muassa hyökkäävän joukkueen pelaajien koskemattomuuteen tultaisiin kiinnittämään jatkossa enemmän huomiota.”
lähde: Wikipedia (Jalkapallon maailmanmestaruuskilpailut 1990, Italia):


Miten yhdeksänvuotias poika jaksaa katsoa maalitonta jalkapallo-ottelua 90 minuuttia? Ja pudotuspeleissä vielä jatkoaika päälle. No, ainakin lopussa häämöttävä rangaistuspotkukilpailu palkitsee.


Pieni lapsi katsoo maailmaa eri tavalla kuin aikuinen. Hän katsoo jalkapallo-ottelua avoimena ilman ennakkoluuloja. Hän ihmettelee ja ihailee sitä intohimoista tapaa, jolla isoveli tai kaverin isä reagoivat peliin.


Kaikki pelit ovat ennakolta yhtä kiinnostavia. Sillä, kohtaavatko ottelussa Brasilia ja Argentiina vai Costa Rica ja Skotlanti, ei ole väliä. Ottelun maalimäärä tai kulmapotkutilastot eivät nekään määrittele sitä, onko peli hyvä vai huono.


Pieniin ihmisiin tekee enemmänkin vaikutuksen Kolumbian Carlos Valderaman hiustyyli tai ”UAEA-miehet” (Arabiemiirikunnat). Keitä olivat nuo mystiset UAEA-miehet, joille valtio oli luvannut mahdollisesta jatkoonpääsystä Ferrarit? Egyptin pelaajille kun oli luvattu pelkästään polkupyörät.


Avausottelussa edellisten kisojen (Meksiko 1986) mestari Argentiina kohtasi tuntemattoman Kamerunin Afrikasta ja yllättäen hävisi, vaikka Argentiinan joukoissa pelasi maailman paras jalkapalloilija, Diego Maradona. Tämä antoi uskoa pihapeleihin, joissa joutui kohtaamaan päivittäin isompia ja ennakolta vahvempia poikia. Avausottelun jälkeen televisiossa soi taas ”Noches Mágicas”


Kamerunin porskuttaessa kisoissa eteenpäin, heidän tähdekseen nousi Roger Milla, joka tuuletti aina maalejaan villillä tanssilla kulmalipulla. Maalien jälkeiset tuuletukset saivat uuden merkityksen myös pihapeleissä. ”Noches Mágicas”


Kolumbian maalivahdilla Rene Higuitalla oli tapana nousta rohkeasti lähes keskialueelle asti rakentamaan oman joukkueen peliä. Tämä kostautui pahasti 1. pudotuskierroksella juuri Kamerunia vastaan, kun Milla nappasi kikkailevalta maalivahdilta pallon ja ampui sen tyhjään maaliin, Kamerun jatkoon. Higuitan uhkarohkea tyyli ei ehkä saanut kiitosta kotimaassaan Kolumbiassa, mutta pihapeleissä se sai varauksettoman kunnioituksen. Sipovaaran maalivahdit ottivat saman tien vinkistä vaarin ja lähtivät rohkeasti harhautellen hyökkäyksiin mukaan. ”Noches Mágicas”


Välillä pihapelit saivat epäurheilijamaisia piirteitä, kun tunteet kuumenivat joukkueiden tähtipelaajien välillä. Näin tapahtui etenkin sen jälkeen, kun varsinaisissa kisoissa oltiin nähty vanhojen verivihollisten Saksan ja Hollannin kohtaaminen. Saksan Rudi Voller ja Hollannin Frank Rijkaard saivat punaiset kortit syljettyään vuoronperään toistensa hiuksiin. ”Noches Mágicas”


Kisat eivät suinkaan kohdaltamme päättyneet Länsi-Saksan ja Argentiinan väliseen finaaliin, jonka Länsi-Saksa voitti 1-0 kaverin isän ennustuksen mukaisesti. Ne jatkuivat takapihoilla ja lähikentillä, joilla Pentti Salmen selostukset saivat uusia filmatisointeja. “Ekeke tekee maalin!” ja  “Kovan paikan edessä on myös Olaf Thon.”


Emme ymmärtäneet pelikirjoista tai -analyyseistä vielä (silloinkaan) mitään, mutta silti Italian päävalmentajan Azeglio Vicinin haastattelusta poimimamme sanat “tacticamente e tecnicamente” kuulostivat mahtipontisilta. Elimme pelin ja koko elämän virtauksessa, jossa etukäteistaktiikkaa tai lopputulosta ei ollut aikaa murehtia. Kaikki tapahtui tässä ja nyt. Vain sillä oli merkitystä.


Vaikka FIFA ja UEFA ovat umpikorruptoituneita järjestöjä ja vaikka tulevien EM-kisjoen yllä leijuu terroristiuhka, niin kisat ovat silti merkitykselliset. Ne ovat erityisen merkitykselliset kaikille niille pikkulapsille, jotka ovat vielä immuuneja jalkapalloon pesiytyneille lieveilmiöille. Heidän sankarinsa eivät ole “rahanahneita-vain-itseäänajattelevia-paskiaisia” vaan heidän sankarinsa ovat maailman taitavimpia jalkapalloilijoita. Lapsille jalkapallo on vain jalkapalloa. Tulevat EM-kisat painuvat tiettyjen poikien ja tyttöjen tunnemuistiin, eivätkä häviä sieltä koskaan.


Pihapelien tuoma liikunnan riemu ja lasten hyvinvointi ovat lienee parasta antia, mitä jalkapallon arvokisat voivat ihmiskunnalle antaa. Innostuksen kipinä tuottaa mukavien muistojen lisäksi uusia tähtipelaajia lajin pariin. Toivottavasti tästä hyötyy myös piskuinen Suomi, vaikkemme vielä näihinkään kisoihin selviytyneet. Ja jotakinhan me voimme Suomen tulevan kisapaikan eteen tehdä jo näissä kisoissa. Voimme nimittäin olla mollaamatta ja väheksymättä  omia Huuhkajiamme samalla sohvalla pelejä katsoville lapsille.  


Minulle Italian kisat merkitsivät rakastumista jalkapalloon. (Joku voisi sanoa, etten siis silloinkaan ymmärtänyt jalkapallosta mitään.) “Noches Magicas”-fanfaari saa kylmät väreet vieläkin selkäpiihini. Kun kuulen sävelmän, kaikki lapsuuteni lämpimät muistot täyttävät mielen.


Spekulaatiot ovat tältä erää ohi. Poikani ottaa paperia, kynän ja pallon mukaansa ja lähtee pihalle katsomaan, mikä joukkue tulee pärjäämään alkavissa EM-kisoissa. Kuulostaa tutulta. Ilokseni huomaan, että lapsen innostus on tarttunut minuunkin.

P.S. Ja jos yrität soittaa, niin älä ihmettele, vaikken heti vastaa. Haluan ensin kuunnella uuden (vanhan) soittoääneni loppuun: "Noches Mágicas"!

lauantai 19. maaliskuuta 2016

Mahdollisuuksien Suomen Cup

Vaasan veri vapisee! 1260 IPP:n kannattajaa huutaa riemusta Kemijärven Pöyliövaaran “Saharan” reunalla, kun Isokylän Pallopojat ovat tekemässä juuri sitä, mitä varten cup-kilpailut on keksitty eli kaatamassa jättiläistä. On vuosi 1975 ja kolmosdivarissa pelaava IPP ei kumartele ykkösdivarin Vaasan Sportille.

Ainoa vieraanvaraisuus, mitä vaasalaisille tarjotaan on Kemijärven kaunis järvimaisema. Ja senkin pilaa paikallisen sellutehtaan läpitunkevana haju, joka paikallisten nenässä tuoksuu vain rahana, leipänä ja paikkakunnan hyvinvointina. Vaasalaiset lähtevät laulukuoroon ja pitkälle bussimatkalle 2-1 tappio niskassaan IPP:n matkatessa Suomen Cupissa sensaatiomaisesti 8 parhaan joukkoon.

Kemijärveläiset paistattelevat menestyksen harjalla. Pienen gallialaiskylän tapaan tuleva vastustaja ei pelota toisin kuin se, että taivas saattaa pudota niskaan ennen seuraavaa kierrosta. (Kemijärven olosuhteet huomioon ottaen se tarkoitti aikaista lumentuloa jo syyskuussa.) Etelässä ihmetellään, että mitä siihen Isokylän kuuluisaan leipäjuuston on oikein sekoitettu, kun kolmosdivarin porukalle ei löydy pysäyttäjää. Jopa Helsingin Sanomat kiinnostuu nuoresta “Tuntureiden tuulesta”, jonka keski-ikä on vain hieman päälle 21 vuotta. Cup-taival on kuin suoraan sadusta. 

Ensimmäisellä kierroksella IPP tiputtaa kolmosdivarin kilpakumppaninsa Rovaniemen Reippaan maalein 2-1. Toisella kierroksella kaatuu ensimmäinen jättiläinen, kun Rovaniemen Palloseura kammetaan kenttään 1-0. Rovaniemeläisten päihittämen on tuottanut kemijärviläisissä erityistä nautintoa kautta aikojen.

Kolmannella kierroksella Kemijärvelle varmaa jatkopaikkaa hakemaan matkustaa ykkösdivarin Oulun Palloseura. Vakioveikkaajat raapivat hiuksiaan, kun “varma kakkonen” pettää IPP:n voittaessa 20-vuotisjuhlaottelunsa 4-1. Yleisön suosikkipelaajat “Kersa”, “Arska” sekä “Höökeri” heiluttavat tahtipuikkoa ja kaksi sarjaporrasta ylempänä pelaavien oululaisten valmentajan on turha selitellä tappiota loukkaantumisillla tai sorakentän kunnolla. Vain muutamaa vuotta myöhemmin Suomen mestaruutta juhlivasta joukkueestakaan (OPS Suomen mestari vuonna 1979) ei siis ole “Ipin” pojille tarpeeksi vastusta.

Neljäs kierros on osoittautua kohtalokkaaksi. IPP joutuu kohtaamaan sen pahimman vastuksen eli itsensä, kun se kohtaa ennakolta heikomman joukkueen, nelosdivarin Tornion Palloveikot. Ehkä hieman takki auki Tornioon matkustanut IPP ratkaisee jännitysnäytelmän vasta jatkoajalla luvuin 3-1. Voitto takaa IPP:lle paikan 16 parhaan joukkoon. Seuraavalla kierroksella onkin sitten jo Vaasan Sportin vuoro ja IPP:n tarunhohtoinen matka vuoden 1975 Suomen Cupissa jatkuu...

On sääli, että kaikista romanttisin kilpailumuoto eli cup voi Suomessa huonosti. Joukkueiden ja sarjaportaiden väliset tasoerot ovat suuret, mutta kuitenkin turnauksessa, jossa jatkoonpääsy saattaa olla kiinni yksittäisen ottelun yksittäisestä tilanteesta on kiehtova. Pienikin toivonkipinä antaa luvan unelmille. Ottelut voivat saada aivan uudet mittasuhteet.

Nykymuotoinen Suomen cup ei tunnu kuitenkaan kiinnostavan juuri ketään. Veikkausliigajoukkueet pitävät ennen sarjakautta pelattavia cup-otteluita lähinnä harjoituspeleinä ja toivovat, etteivät vaan joutuisi kohtaamaan alasarjajoukkuetta. Kova vastus ennen “tärkeämpien” pelien alkamista on toivelistalla etusijalla, vaikka se tarkoittaakin huonompaa todennäköisyyttä jatkoonpääsyn suhteen.

Alasarjajoukkueet puolestaan jättävät nykyään Suomen cupin usein kokonaan väliin. Turnaus alkaa aivan liian aikaisin talvella. Arpa voi antaa pitkähkön pelireissun kauas omasta piiristä jo heti alkuvuodesta, kun joukkueen kasaaminen on kesken ja harjoitukset tuskin vielä alkaneetkaan.

Kuitenkin juuri Suomen Cupiin panostamalla suomalaista futisperhettä voitaisiin yhtenäistää. Futiskulttuuriimme täytyisi saada syvyyttä ja perinteitä. Todellinen ajatus siitä, että voit kohdata Suomen Cupissa kenet tahansa ja poikamainen unelma jättiläisen kaatamisesta sitouttaisivat myös paikkakuntia ja niiden asukkaita eri tavalla joukkueidensa taakse.

Suomen Cup täytyisi järjestää siten, että jokaiselle suomalaiselle jalkapallojoukkueelle siihen osallistuminen olisi itsestäänselvyys. Aikataulut tulisi lyödä lukkoon hyvissä ajoin. Arvontojen näyttävyyteen on turha panostaa, jos itse ottelun joutuu järjestämään kiireellä. On sama, kuka sen otteluparin hatusta arpoo. Panostetaan mieluummin itse otteluun. Sen kerran, kun alasarjajoukkue saa vieraakseen ison kalan, niin paikkakunnalle harvinaisen ottelun järjestämiseen ei ole riittävästi aikaa. Ja sitten tällainen ottelu joudutaan pelaamaan keskellä talvea lähimmässä jalkapallohallissa, jollaista ei todennäköisesti edes löytyisi pieneltä paikkakunnalta.

Suurin osa Suomen jalkapallosarjoista pyörii kesällä. Tästä syystä ensimmäinen kierros tulisi pelata toukokuun alussa. Se pelattaisiin samana päivänä jokaisella paikkakunnalla. Tämä “kansallinen jalkapallopäivä” potkaisisi samalla näyttävästi käyntiin koko jalkapallokesän. Se houkuttelisi kaikkien paikkakuntien pikkupojat ja -tytöt kaivamaan omat pallonsa esiin talviteloilta viimeistään juuri silloin, kun Suomen suvi olisi puhkeamassa kukkaan. Mediatapahtuma, jossa palloa pelattaisiin samana päivänä ympäri maata, palvelisi hienosti myös Palloliiton tavoitteita esimerkiksi pihapeleihin innostamisen näkökulmasta. 

Ensimmäinen kierros ja koko kaavio olisi arvottu jo hyvissä ajoin talvella, jotta joukkueilla ja paikkakunnilla olisi aikaa järjestellä ottelutapahtumasta tarpeeksi juhlallinen. Television ja muiden medioiden avulla välitettäisiin tunnelmia eri paikkakunnilta. Siellä voitaisiin pelien seuraamisen ohessa muistella menneitä cup-tarinoita, spekuloida arvontakaaviota sekä esitellä paikallisten jalkapalloseurojen toimintaa.

Suunnistajilla on Jukolan viesti ja voimistelijoita Gymnaestrada. Jalkapalloilijoillakin pitäisi olla oma “liputuspäivänsä”, jota kaikki jalkapalloharrastajat voisivat viettää yhdessä. Jo alussa mukana olisi kaikki joukkueet ykkösestä alaspäin. Myös naisten Suomen Cup tulisi luonnollisesti mukaan. Kuinka hienoa olisikaan, kun esimerkiksi Kemijärvellä vierailisi kansallisen jalkapallopäivän kunniaksi vaikkapa AC Oulu. 

Isommilla paikkakunnilla ottelut voitaisiin keskittää kaupungin pääareenalle yhdeksi tapahtumaksi. Rovaniemen keskuskentällä mm. FC Santa Claus, Rollon Pojat, Fc Muurola sekä RoPS:n naiset taistelisivat vuorollaan jatkoonpääsystä muilta paikkakunnalta tulleita vierailijoitaan vastaan. Kentänlaidalla RoPS:n miesten edustusjoukkueen pelaajat pelaisivat pihapelejä junnuja vastaan ja katsomossa vierailisi väkeä pitkin päivää.

Ensimmäisen kierroksen alkurysäyksen jälkeen Suomen Cupia jatkettaisiin tavallisesti eteenpäin kuitenkin siten, että ottelupäivät olisi kiinnitetty kalenteriin jo arvonnan yhteydessä talvella. Jokainen mukana oleva joukkue osaisi näin varautua otteluihin mahdollisen jatkoonpääsyn seurauksena.

Samalla Veikkausliiga alkaisi hieman nykyistä aikaisemmin. Näin pääsarjajoukkueet ehtisivät pelata sarjaotteluita alkukesästä nykyistä enemmän, kun cup-kiireet alkaisivat vasta myöhemmin. Olisi järkevämpää, että haasteellisten kelien alkukevät olisi pyhitetty Veikkausliigajoukkueiden osalta sarjapeleille, koska liiga vaatii muutenkin joukkueiltaan “säänkestäviä” olosuhteita. Näin cup-otteluita voitaisiin pelata silloin, kun kentät ovat luonnollisesti hyvässä kunnossa.

Kuinka hienoa olisikaan, jos Pasmajärven Pallo saisi joskus cupissa vieraakseen “samettisen sammaleiselle” nurmikentälleen vaikkapa Pietarsaaren Jaron. Entisen kyläkoulun miljöö keskellä nuuskakairaa sekä kenttämestarin lämmittämä ulkosauna olisivat kokemisen arvoisia elämyksiä harvinaisemmillekin vierasjoukkueille.

Seuraava isompi mediatapahtuma olisi sitten, kun Veikkausliigajoukkueet tulisivat mukaan viidennellä kierroksella heinäkuussa. Jos “kansallisessa jalkapallopäivässä” keskityttäisiin futikseen harrastuksena ja kansan liikuttajana, niin tässä vaiheessa mediankin huomio alkaisi keskittymään enemmän turnaukseen huippujalkapalloilun näkökulmasta.

Veikkausliigajoukkueille kertyisi maksimissaan kuusi ottelua (mikäli yltäisivät finaaliin asti). Parissa ensimmäisessä niistä ne kohtaisivat todennäköisesti ennakolta heikompia joukkueita. Siinä voisi sitten valmentaja miettiä, minkä verran lepuuttaa huippupelaajiaan. Tämä antaisi tietysti altavastaajalle samanlaisen mahdollisuuden jättiyllätykseen, jollaisia on totuttu näkemään perinteisesti mm. Englannin Cupin kolmannella kierroksella.

Cup huipentuisi finaaliin, joka päättäisi koko suomalaisen jalkapallokauden. Palloliitto yhteistyökumppaneineen tarjoaisi kaikille turnaukseen osallistuneille pelaajille edullisen pakettimatkan finaaliin Helsinkiin. Näin saataisiin järjestettyä Suomen suurin kauden päättäjäissaunailta, kun “lauteilla” olisi jalkapalloihmisiä Suomen joka kolkasta kauden päätöstä juhlimassa.

Suomen Cup saisi enemmän näkyvyyttä. Myös yhteistyökumppanit ja sponsorit kiinnostuisivat Suomen cupista. Se puolestaan tarkoittaisi sitä, että erityisesti Veikkausliigajoukkueita kiinnostavat palkintorahat kasvaisivat uusiin mittoihin.

Suunnitelmani saattaa kuulostaa utopistiselta hömpötykseltä vailla todellisuutta. Lopultahan IPP:kin joutui tunnustamaan tosiasiat vuonna 1975:

Puolivälieräottelu Kuopion Pallotovereita vastaan pelataan Kemijärvellä keskellä syyskuista räntäsadetta. Mestaruussarjassa pelaava “Koparit” marssittaa kuraiselle Pöyliövaaran kentälle lähes parhaan miehistönsä ja IPP:n taival cupissa päättyy. Kotijoukkueen taistelusta huolimatta “Koparit” lunastaa jatkopaikan 5-0 (2-0) lukemin.

Vaikka IPP:n cup-tarina päättyikin, niin se ei kuitenkaan unohtunut kemijärvisten jalkapalloihmisten muistoista, vaan lisäsi paikkakuntalaisten yhteenkuuluvuuden tunnetta ja nuorten IPP:n poikien harjoitteluintoa. Se syvensi paikallista jalkapallokulttuuria.

Olen itsekin pelannut Suomen Cupia. Onhan sekin tietyllä tavalla romanttista, että matkustaa kiireellä  järjestettyyn otteluun kiireessä vuokratulla miehistönkuljetusautolla -30-asteen pakkasella lämmityslaitteiden ollessa rikki. Sompujärven kautta tietenkin! Tai se toinen kerta, kun 1. kierroksen ottelu ratkaistaan tilanteen ollessa tasan rankkarikisalla, joka ammutaan myöhäisen kenttävuoron takia puolen yön paikkeilla Oulun Heinäpään talvi-illassa varpaat jäässä, kaikkien muiden jalkapalloihmisten ollessa katsomassa Mestareiden liigaa sisällä lämpimässä.

Uudistamalla Suomen Cupin saisimme turnauksesta irti todellista cup-romantiikkaa. Kilpailusta voisi tehdä paljon nykyistä kiinnostavamman. Parhaimmillaan kilpailu voisi tarjota harrastajien liikunnan riemua ja ammattilaisten huippu-urheilua samassa paketissa. Lajirakkaus ulottuisi yli sarjatasojen. Suomalainen jalkapallo saisi näkyvyyttä ja kasvaisi tuoden uusia harrastajia lajin pariin. Cup-tarinat ja yllätykset saisivat ansaitsemansa huomion. Myös Palloliitto saisi näkyvän foorumin, jolla se voisi markkinoida tavoitteitaan ja kattojärjestönä edistää toimintaa.

On hienoa, että meillä on Veikkausliiga täynnä hyviä joukkueita ja pelaajia, mutta todellisuudessa “jalkapalloyhteiskuntamme” käsittää reilusti yli satatuhatta rekisteröitynyttä jalkapalloilijaa (ja pihapelaajat päälle). Tällaisessa määrässä aikuisia ja lapsia on joukkovoimaa, joka voitaisiin yhdistää. Uudistunut Suomen Cup tarjoaisi mahdollisuuden niin yksittäisille joukkueille kuin koko suomalaiselle jalkapallolle.

(Lähdemateriaalina käytin mielikuvitukseni lisäksi historiikkia "Isokylän Pallo-Pojat ry. 1955-1980, 25 vuotta jalkapalloa Kemijärvellä")