Siinä kesti kohdallani yli 30 vuotta. Lasken odotukseni alkaneen vuoden 1990 Italian MM-kisoista, jolloin olin 9-vuotias. Silloin ymmärsin, että Suomikin voisi olla joskus mukana. Ehkä jo seuraavalla kerralla. Odottavan aika oli kuitenkin pitkä ja kivinen. Mutta nyt se on lopulta ohi. Huuhkajat ovat vihdoinkin kisoissa!
Jalkapallon miesten arvokisoihin pääsyä on pidetty viimeisenä kynnyksenä, jonka saavuttamista Suomelta on vaadittu, jotta sitä voitaisiin pitää urbaanina yhteiskuntana. Itse rakastuin jalkapalloon kotiseudullani Itä-Lapissa eli mahdollisimman kaukana suurten kaupunkien futiskulttuureista. Pikkunäppärä katufutis loisti poissaolollaan, kun potkin palloa yksin vanhan kivinavetan seinään Pelkosenniemen Saunavaarassa. Sekä navetta että pelikenttäni vieressä edelleen seisova vanha hirsinen asuintalo olivat toki kokeneet myös kansainvälisten tunteiden kuumuuden helmoissaan. Suomea suuremman jalkapallomahdin edustajat olivat jättäneet jälkensä näihin harjoituskenttäni “lehtereihin” 1940-luvulla. Silloin navetasta jäivät jäljelle vain kiviosat. Asuinrakennuskin oli sytytetty, mutta onneksi se oli sammunut ja säästynyt. Isäni kotitalolle, jonka rauniot rajasivat harjoituskenttääni takaa, oli puolestaan käynyt huonommin.
Toisena arvokisoihin pääsyä hidastavana tekijänä onkin pidetty Suomen kansan traumoja, jotka juontavat juurensa toisesta maailmansodasta. Siinä julmassa pelissä Suomi joutui valitsemaan joukkuekaverikseen sen, jonka tiedettiin takaavan meille paremmat mahdollisuudet itsenäisyyden säilyttämiselle. Historia kuitenkin osoitti, ettei sekään, ainoa käteen jäänyt vaihtoehto, osoittautunut lopulta voittavaksi taktiikaksi. Sillä kuitenkin saavutettiin “tyydyttävä tappio”, joka oli siinä tilanteessa paras vaihtoehto. Termi “tyydyttävä tappio” jäi kuitenkin kiusallisen pitkäksi aikaa kummittelemaan myös jalkapalloomme.
Jos sodan jälkeen Suomessa oltiin polvillaan, niin Itä-Lapissa oltiin vieläkin syvemmällä. Tuhottu maakunta, poltetut kodit sekä Neuvosto-partisaanien syrjäkylien siviilejä kohtaan jatko-sodan aikana tehdyt tuhoiskut painoivat ihmisten mielissä. Ja pahinta oli se, että sinne niiden oli myös jäätävä. Asioista ei ollut suotavaa puhua.
Täällä oltiin nähty liian konkreettisesti se, mikä hinta liiallisella unelmien tavoittelulla voi olla. Ylpeydestä tuli paikoin jopa pahe. Täällä ei ollut helppo kasvaa voittajaksi kansainvälisille nurmikentille, joista minäkin haaveilin. Eiväthän ne unelmat jääneet minulta pelkästään sen takia toteutumatta, mutta tämä kuitenkin näkyi omilla ratkaisuhetkillänikin. Kun asettelin palloa rangaistuspilkulle, mieleeni juolahti liian usein ajatus: "Entä jos… ". Siitä huolimatta rakastuin jalkapalloon. Siitä huolimatta unelmoin.
Onneksi kasvattajaseurakseni tuli Isokylän Pallo-Pojat. IPP oli minulle poikkeus muutoin kovia kokeneessa maakunnassa. Ihailin salaa ylpeästi ja itsekkäästi pelipaitaansa kantaneita “Ipin poikia”, jotka eivät hätkähtäneet suurempia. Sen he olivat osoittaneet mm. vuoden 1975 Suomen Cupissa, jossa IPP eteni kahdeksan parhaan joukkoon järkyttämällä monia isompiaan. Jotkut paheksuivat joukkueen pelaajia. Liian ylepeitä ja liian leuhkoja.
Paikalliset miehet olivat puolustaneet kotikyliään talvisodan ratkaisutaisteluissa Pelkosenniemen ja Isokylän liepeillä viimeiseen hengenvetoon asti. Ehkä minustakin tuli siksi puolustaja, joka pyrki suojelemaan omaa maaliaan ainakin viimeiseen hikipisaraan. Peliasennossa tai sijoittumisessa saattoi olla puutteita mutta ne korvattiin yrityksellä. Parasta treeniä puolustamiseen oli minulle uljassarvisten hirvasporojen merkintä. Helpompi oli vartioida liukasta vastustajaa kuin pitää aloillaan vikuroivaa poronkörilästä sen aikaa, että se saatiin "pangotettua" tai merkittyä.
Kasvoin aikuiseksi ja omien lapsenomaisten unelmien tilalle yritti pyrkiä arkirealismi. Vuodet vierivät ja aallonpohjalla ollut suomifutis tuntui vaipuvan joskus jopa pinnan alle. Välillä tuntui, että näinköhän se sittenkään tapahtuu omana elinaikanani. Elämä kuitenkin osoitti, ettei koskaan kannata luovuttaa.
Nykypolvi ei enää pelkää voittamista. Vaikka me vanhemmat ikäluokat syytämme heitä monista asioista, niin yksi asia on kuitenkin muuttunut. Kun katson maajoukkueen pelaamista, minun ei tarvitse enää ajatella, että "Mitä jos sittenkin..". Menneisyyden traumat ovat suodattuneet edellisiin sukupolviin. Huuhkajat ovat valmiita yllättämään jättiläisiä tilausuuden tullen.
Uudet ikäluokat osoittivat sen, ettei meidän, tämän pitkän matkan kulkeneiden, utopistiselta tuntunut haaveilu ollut turhaa. Viisi vuotta sitten elettiin vielä aikaa ennen “Riveluutiota” ja “Sukupolvien unelmaa”. Kirjoitin silloin, miltä tuntuisi sitten, kun Suomi pääsisi vihdoinkin kisoihin. Tänään olen ylpeä siitä, mitä kirjoitin. Siitä, että unelmoin!
...Olen kulkenut maajoukkueen kannattajana pitkän matkan. Välillä se on ollut raskas ja raateleva tie. En vaihtaisi kuitenkaan enää peliäkään pois, koska tiedän nyt, että omassa elämässäni jokaisella ottelulla on ollut oma tarkoituksensa, myös tappioilla. Lisäksi tiedän, että tarina on keskeneräinen ja sen huipennus lähestyy.
Jo pelkkä ajatus Huuhkajien pääsystä arvokisoihin saa minut lapsenomaisen levottomaksi ja rauhattomaksi. On vaikea kuvitella, mitä sitten tapahtuu. Miltä se tuntuu kaiken tämän odotuksen jälkeen? Ajatus on niin epätodellinen, että se tuntuu jopa kielletyltä.
Vihdoinkin kisoihin! Kuinka hyvältä nuo sanat tuntuvatkaan. Voin vihdoin avata nyrkkeihin puristetut lukot ja sinivalkoiseen sydämeen padotut tunteeni vapautuvat. Kaikki kyyneleet ja jännitys eivät olekaan olleet turhaa. Kaikella on sittenkin ollut syynsä. Valtava möykky putoaa ja olo tuntuu kevyeltä… (Vihdoinkin kisoihin!, ote Veekun blogista 3.10.2016)
