Näin minun, nuoren juniorin annettiin ymmärtää Futari-lehdessä vuonna 1992. Sinivalkoisille oli käynyt hyvä arpaonni jalkapallon MM-karsintalohkojen arvonnoissa, kun vitoskorin Suomelle oli arvottu vastustajiksi Ranska, Itävalta, Ruotsi, Bulgaria sekä Israel. Keskikentämme oli timanttia ja sitä pyöritti Marko “Moottori” Myyry sekä nippu turkulaisia. Mika Aaltonen oli järkyttänyt hirmukudillaan suuren ja arrogantin Milanon Internazionalen maailmanrauhaa. Marko Rajamäellä sekä Kim Suomisella oli pitkät tukat niin kuin argentiinalaisilla konsanaan. Ja olihan meillä tietysti myös nuori Litmanen.
Italian MM-kisojen aikaansaama laajentunut jalkapallon maailmankäsitys sekä Palloliiton jäsenilleen julkaisema aikakausilehti olivat saaneet minut ymmärtämään, että myös Suomella oli mahdollisuus selviytyä tähän maailman suurimpaan ja kauneimpaan urheilutapahtumaan. Sitä paitsi ennen karsintojen alkua lohkon kaikki joukkueet olivat vielä nollassa pisteessä, joten tilanne näytti hyvältä. Olin 11-vuotiaan optimismilla yhtä varma Suomen kisapaikasta kuin siitä, että tulisin joskus vielä itsekin pelaamaan maajoukkueessa. Vaan kuinkas sitten kävikään?
Ei mennyt Suomi “Jenkkilän kisoihin”. No, tuleehan niitä karsintoja, ajattelin teini-ikäisenä pojankloppina ja vedin nappulakenkien nauhoja tiukemmalle. Ranskan vuoden 1998 MM-kisoihin ainakin menisimme. Jari Litmanen oli noussut Euroopan parhaimmistoon ja hänen rinnalleen maajoukkueeseen alkoi kasvaa “kultainen sukupolvi”, josta yhä useampi pelaaja valloitti pelipaikkansa eurooppalaisissa sarjoissa. Pitkien ja hieman honkkeleiden jalkapallolle jo silloin pyhitettyjen länkisäärieni lisäksi myös intohimoni jatkoi kasvuaan.
Seurasin pelejä nyrkit valkoisina hikikarpaloiden tippuessa ohimoiltani. Ympäriltä saattoi kuulua huutelua, että Suomessa pelataan vain potkupalloa, mutta ei se minua hetkauttanut. Usko omaan joukkueeseen oli kova. Myös oma maajoukkuepaikka oli askeleen lähempänä todellisuutta. Olinhan onnistunut jo raivaamaan tieni kasvattajaseurani Isokylän Pallo-Poikien vaihtopenkille. Sisällä itsessäni tiesin, että tulisimme vihdoinkin pääsemään kisoihin.
Suomen historia ei ole ollut helppo maantieteellisen sijaintinsa takia. Olemme aina olleet muiden suurvaltojen sorron ikeessä. Vuonna 1917 saavutettu itsenäisyys pystyttiin kuitenkin säilyttämään armottoman taistelun jälkeen 1940-luvulla, vaikka itse sota hävittiinkin. Tämän jälkeen itsenäisyyden ja itsemääräämisoikeuden säilyttämiseen kuului, että muistettiin käyttäytyä kuten häviäjät. Täytyi olla nöyrä, vaatimaton ja kumartaa oikeaan...tai siis vasempaan suuntaan.
Ehkäpä historian ja kylmän ilmaston johdosta suomalaisille kehittyi oma melankolinen luonteenlaatunsa. Elämä oli kärsimystä, jossa tuli taistella tuumaakaan periksi antamatta. Viina, terva, sauna ja perkele! Noihin sanoihin oli sekoitettu voiteet, taktiikka, lääkkeet sekä urheilupsykologia, jolla totuttiin häviämään milloin “sarasosalla” ja milloin viime hetken maaleilla.
Suomalaisen urheilijan ja varsinkin penkkiurheilijan parkkiintuneeseen nahkaan jäi kaikesta arvet ja uurteet, jotka pomppasivat esille aina silloin, kun voitto oli käsillä ja se piti ottaa. “Mitä jos tämä sittenkin hävitään?”
Ja sitä sai mitä tilasi. Kaikki näytti hyvältä Suomen jalkapalllomaajoukkueellekin lokakuun 11. päivänä vuonna 1997, kunnes kohtalonsormi osoitti meille jälleen sitä jatkosodasta, sotakorvauksista sekä Moskovan jääkiekkokisoista niin tuttua nostalgisen häviäjän roolia. Unkari riisti jatkokarsintapaikan Suomelta viime hetkillä.
Sinä myrskyisenä ja erittäin synkkänä iltana Helsingin Olympiastadionilla satoi kaatamalla ja kotikyläni raitin katuvalot yrittivät turhaan pilkkoa pimeää tuulen tuivertaessa kisastudioni ikkunoista. Pääni sisällä oli kuitenkin hiljaista. Vaikka tuomarin antama lisäaika oli tuntunut loputtoman pitkältä, niin Unkarin tasoitusmaalin jälkeen aika oli suorastaan pysähtynyt. Televisio oli sammunut. Tuntui vain pahalta.
Sitä tunnetta ei voi kuvata. Tai ehkä sitä voi yrittää näin 20 vuotta kestäneen tarkoitushakuisen “unohtamisterapian” jälkeen: Suomi on tekemässä jalkapallohistoriaa ja etenemässä MM-kisojen jatkokarsintaan. Viimeisellä minuutilla Unkari saa kulman ja pallo kimpoilee viiden suomalaispelaajan kautta omaan maaliin. Täysi stadion hiljenee. Unelmat murskautuvat. Niin, siltä minusta sillä hetkellä tuntui ja tuntuu välillä vieläkin.
Makasin omassa huoneessani ypöyksin ja tuijotin kattoa. Millään muulla ei ollut merkitystä eikä minua huvittanut nousta. Oli niin hiljaista, että jossakin vaiheessa äitini koputti oveen ja kysyi, että olenko paikalla. Kyllä se siitä. Onneksi äiti ei sanonut, että se on vain jalkapalloa. Onneksi olin silloin nuori ja naivi. Muuten en olisi päässyt sitä iltaa yli. Jos olisin tiennyt, ettei Suomi pääsisi arvokisoihin vielä seuraavan 19 vuoden päästäkään, niin tuskin olisin noussut siitä ylös vieläkään.
Toipumisjakson ja suruajan jälkeen unelmointini kuitenkin jatkui. Se on aina ollut ainoa mahdollisuus jatkaa. Balsamia haavoihin toi Helsingin Jalkapalloklubi, joka syksyllä 1998 Mestareiden liigan lohkovaiheeseen selviämällä osoitti, että suomalaisjoukkuekin voi pelata samassa turnauksessa maailman kovimpien joukkueiden kanssa. Unelmat pelaamisesta kirkkaamissa valokeiloissa elivät sinä syksynä myös Kemijärven Pöyliövaaran utuisella keskuskentällä, jossa kaksi abiturienttia yrittivät kesyttää palloa illasta toiseen maajoukkuepaita tähtäimenään.
Aasian vuoden 2002 kisojen karsintojen Suomi olikin kehittynyt entisestään ja maajoukkuepelaajat pelasivat toinen toistaan kovemmissa seuroissa. Edustusta löytyi mm. Barcelonasta, Liverpoolista, Chelseasta, Werden Bremenistä sekä PSV Eindhovenista. Suomen joukkueessa oli jopa kolme valioliigan ykkösmaalivahtia! Karsintalohko oli kuitenkin niin hirvittävän kova. Mutta Suomi taisteli! Se pelasi lohkon kärkimaita Englantia ja Saksaa vastaan yhteensä kolme tasapeliä ja voitti tulevan Euroopan mestarin Kreikan kotonaan 5-1. Mutta se kisapaikka, se jäi jälleen kerran haaveeksi.
Sitten karsittiinkin jo Saksan vuoden 2006 MM-kisoihin. Olin ylittänyt jo 25-vuoden “kuolemattomuusrajan”. Alkoi näyttää siltä, etten enää kolmosdivarista välttämättä itse pystyisi ponnistamaan maajoukkueeseen, joten kisapaikan metsästys oli jäämässä muiden vastuulle.
Myös maajoukkueen kultainen sukupolvi ikääntyi mutta jatkoi edelleen pelaamista sinivalkopaidoissa. Kuningas Litmanen kamppaili loukkaantumisten kanssa. Karsinnat tarjosivat toinen toistaan karvaampia tappioita ja päättyivät lopulta jälleen kerran pettymykseen.
Karmeinta meno oli vieraspelissä Tsekkiä vastaan maaliskuussa 2005. Loppuhetkien Litmasen loistava syöttö tavoitti Kuqin, joka ei pystynyt niittaamaan voittomaalia tuhannen taalan paikastaan, vaan pallo tarttui Peter Cechin hyppysiin. Huippuveskari avasi pelin nopeasti ja syntyneestä vastaiskusta Tsekki teki 4-3 voittomaalin pelin viimeisillä sekunneilla. Näin sensaatiomainen ja riemukas vierasvoitto vaihtui viime hetkillä jälleen kerran apatiaan.
Se olisi ollut minulle jo liikaa. Sen ymmärsivät myös korkeammat voimat ja armahtivat riutuvaa sydäntäni. Henkilökohtaisessa elämässäni rakkaus voitti jalkapallon sinä iltana. Säästyin kaikilta niiltä kirosanoilta, lamaannukselta ja epätoivolta, jotka yleensä kuuluvat luonnollisena osana tapahtumaketjua, jossa Suomi häviää täysin voitettavissa olevan jalkapallo-ottelun.
Vuodet vierivät. Jalkapallon ulkopuolellakin alkoi olemaan elämää. Suomen tappion päivänä leimahtaneesta rakkaudesta kasvoi perhe. Intohimo jalkapalloa kohtaan muutti ehkä vähän muotoaan, mutta säilyi kuitenkin samalla tasolla. Myös Suomen karsintamenestys säilyi samalla tasolla. Etelä-Afrikka 2010: ei kisoihin. Brasilia 2014: ei kisoihin. Kaikkien näiden vuosien varrella pelattiin useaan kertaan myös pääsyistä EM-kisoihin. Edes uusi lempinimi “Huuhkajat” ei auttanut Suomea vaan lopputulos oli aina sama. Ei kisoihin!
Jokaisista karsinnoista seurasi syyttävien sormien heiluttelu kotimaassa. Aiemmin ne kohdistuivat olosuhteisiin, kun hankien ja nietosten keskellä oli kuulemma vaikea potkia palloa. Tekonurmet ja hallit kuitenkin korjasivat tämän asian, eikä siihen voitu enää vedota. Nykyään syytetäänkin kaikkea muuta mahdollista kankeasta kattojärjestöstä liian kaitaan pelaajapolkuun. Juniorit harjoittelevat liian vähän tai maajoukkueella on väärä taktiikka.
Oman orastaneen maajoukkue-urani kariuduttua olen minäkin yrittänyt ratkoa päässäni kuumeisesti suomifutiksen ongelmia ja etsiä korvienvälistäni kotimaisen jalkapallon “ihmeitä-tekevää-Sampoa”. Olen käynyt kiihkeitä väittelyitä ja puolustanut omaa joukkuettani haukkujia vastaan. Hyväuskoisena kannattajana olen hävinnyt vuosien varrella monet kirvelevät vedonlyönnit. Joskus heikkoina hetkinä olen itsekin toivottanut “Huuhkajat” lentämään takaisin kauas Suomen korpeen.
Ajan kuluessa ongelmat ovat tuntuneet vain kasvavan, kun kuilu maailman huipun välillä on näyttänyt suurenevan. Aiemmin oli helpompaa, kun sitä ajatteli, että kyseessä on yksinkertainen peli, jossa vastustaja voi olla ennakkosuosikki, mutta Suomikin saa paikkansa maalintekoon ja voi aivan hyvin yllättää. Nykyään tieto lisää tuskaa, kun vastustajan juniorituontanto, data-analyyseillä luodut taktiikat sekä ammattimainen koneisto uhkaavat talloa Suomen alleen jo ennen alkuvihellystä.
Siinäkö onkin se takalukko, joka vaivaa tällä hetkellä koko valtakuntamme jalkapalloa? Vuoden 2018 Venäjän MM:n kisojen karsinnat alkoivat Suomen osalta tasapelillä ja kirvestä ollaan jo heittämässä kaivoon, vaikka lohkon kaikki joukkueet ovat edelleen tasapisteissä. Missä muussa maassa ajateltaisiin näin?
Suomalaisessa jalkapallossa on ongelmia ihan tarpeeksi. Emme voi kuitenkaan ratkaista niitä kaikkia yhdellä kertaa. En usko, että esimerkiksi junioreiden “keinotekoinen” harjoitusmäärien lisääminen auttaa ongelmaan. Voimme viedä lapsemme harjoituksiin vaikka 15 kertaa viikossa, mutta se ei auta mitään ellei innostus ja intohimo lähde lapsesta itsestään.
Mitä minä vanha alasarjapalloilija voisin sitten muka tehdä, kun maajoukkueen avuksi en taida enää kelvata. Unelmat pelaamisesta täysille katsomoille ja matkustamisesta charter-koneilla suurkaupungista toiseen ovat vaihtuneet juniorivalmentajan ”salinlattiamajoitukseen”.
Palloliiton E-kurssin koulutuksella jalkapallon tietotaitoni kanssakin on vähän niin ja näin. Pelin virtausten tunnistaminen kuulostaa haasteelliselta murtautumisen opettamisesta puhumattakaan. Mutta silti. Olisiko minullakin jotain annettavaa suomalaiselle jalkapallolle ja sitä kautta myös maajoukkueellemme.
Voisinko, yhdessä muiden kanssa, muuttaa asennettamme omaa futistamme kohtaan? Voisimmeko näyttää lapsillemme, että arvostamme maajoukkuettamme, joka on meidän jalkapallon lippulaiva maailmalla? Tasomme on tällä hetkellä se mikä se on. Silti on hassua, että pahimmat ilkkujat olemme me itse. Jos emme arvosta maajoukkuetta ja suomifutista, niin silloin emme arvosta myöskään itseämme.
Voisimme pyrkiä luomaan sellaisen ilmapiirin, jossa junioreilla syntyisi rinnassa palo suomalaista jalkapalloa kohtaan. Ilmapiiri, jossa heidän suurin tavoitteensa olisi päästä kasvattajaseurojensa edustusjoukueisiin ja unelmansa edustaa Suomen maajoukkuetta, olisi varmasti parempaa lääkettä kuin potkupallosta puhuminen ja oman tason vähätteleminen. Ja vaikka nämä lasten unelmat eivät toteutuisikaan, niin he ainakin pitäisivät näitä joukkueita ominaan ja ne kulkisivat heidän mukanaan läpi elämän. Mitä jos tulevien sukupolvien suosikkijoukkueet löytyisivätkin Veikkausliigasta tai muista Suomen sarjoista eikä välttämättä Valioliigasta.
Nuorempana suuni oli suurempi, kun huutelin Suomelle varmaa kisapaikkaa. Nykyään olen ehkä varovaisempi, mitä uhoan. Ajatukseni on kuitenkin edelleen sama. Lähden aina jokaiseen karsintaan sillä ajatuksella, että menemme kisoihin. Parasta aikaa ovatkin olleet tähän asti karsintojen alut, kun Suomi on ollut vielä mukana spekulaatioissa. Parasta on ollut unelmointi!
Olen kulkenut maajoukkueen kannattajana pitkän matkan. Välillä se on ollut raskas ja raateleva tie. En vaihtaisi kuitenkaan enää peliäkään pois, koska tiedän nyt, että omassa elämässäni jokaisella ottelulla on ollut oma tarkoituksensa, myös tappioilla. Lisäksi tiedän, että tarina on keskeneräinen ja sen huipennus lähestyy.
Jo pelkkä ajatus Huuhkajien pääsystä arvokisoihin saa minut lapsenomaisen levottomaksi ja rauhattomaksi. On vaikea kuvitella, mitä sitten tapahtuu. Miltä se tuntuu kaiken tämän odotuksen jälkeen? Ajatus on niin epätodellinen, että se tuntuu jopa kielletyltä.
Vihdoinkin kisoihin! Kuinka hyvältä nuo sanat tuntuvatkaan. Voin vihdoin avata nyrkkeihin puristetut lukot ja sinivalkoiseen sydämeen padotut tunteeni vapautuvat. Kaikki kyyneleet ja jännitys eivät olekaan olleet turhaa. Kaikella on sittenkin ollut syynsä. Valtava möykky putoaa ja olo tuntuu kevyeltä. Se tulee olemaan kaunis tarina, joka huipentuu jo näis...
