Työpaikallani vierailee Mindfulness-kouluttaja, joka pitää meille rentoutumisharjoituksen. Hän pyytää kaikkia makaamaan lattialle ja kehottaa syvien hengitysten siivittämänä kuvittelemaan rentoutujan sellaiseen paikkaan, jossa on mahdollisimman rento ja hyvä olla. En ole varma, mikä on harjoituksen tarkoitus. Siinä minä kuitenkin makaan Pöyliövaaran keskuskentällä Kemijärven jalkapallopyhätössä Isokylän Pallo-Poikien (IPP) pelipaita päällä, tyynnytän mieleni sekä vaivun syvemälle ja syvemmälle oman tietoisuuteni tutkimiseen.
Astun pukukoppiin, josta olen ollut niin kauan poissa. On käsittämätöntä, miten siellä on kuitenkin edelleen se sama tunnelma. Tuttuun tiikeripalsamin hajuun palatessani tuntuu, kuin en olisi ollut päivääkään poissa. Pukukopista aistii sen iloisuuden, veljeyden ja rentouden, joka siellä on aina ollut.
Kaikesta näkee, että olemme valmistautumassa tärkeään otteluun. Viereisessä kopissa soi keski-iältään 20-30 vuotta nuorempien vastustajien taistelumieltä nostattava rytmikäs musiikki. Omassa kopissani soivat vain suut. Vaikka olen kuullut nuo vanhat vitsit vuosien saatossa moneen kertaan, niin silti ne naurattavat edelleen, tällä kertaa ehkä vielä tavallistakin enemmän. Ympärillä olevien ihmisten luonnollisuus ja aitous on tarttuvaa. Kukaan ei esitä mitään, mitä ei ole. Tuntuu kuin olisin palannut kotiin.
Ne ovat ne pienet jutut. Alkulämmittelyssä eniten lämmitää kuuluttaja Jukka “Motteri” Ingerön tuttu äänenavaus: “hätsää-hoplaa-hulibumpaa-lady-manhattan!”. Kentälle marssittaessa liikuttaa puolestaan pukukoppikäytävän edustalle ilmaantuneen Kalevi “Päkä” Ruotsalan kannustavat ylävitoset, joista kotijoukkue sai nauttia aina silloin ennenkin ja, jotka ovat oikeastaan oleellinen osa koko IPP:n kentälle marssimista.
"IPP on perinteitä"
kuva: Jukka Ojala
kuva: Jukka Ojala
Keräännymme rinkiin. Yksi, kaksi, kolme. Kauan sitten vaiennettu huuto, joka kumpuaa valtavalla voimalla syvältä pelaajien sydämistä, sähköistää koko Pöyliövaaran: “IPP HEI!”. Olemme täällä taas.
Onneksi olin kuitenkin väärässä. Kemijärven derbyn tunnelmat ja kokemukset osoittivat minulle, ettei IPP ole kadonnut mihinkään. Kuinka se voisikaan olla? IPP olemme me ihmiset!
Pauli "Masi" Kerkelä Koillis-Lapissa (Vipusessa) v. 1980
Joukkueemme vilisee pelaajia eri vuosikymmeniltä. Osa on säilynyt hyvässä kunnossa ja osalta on paikat jo vähän pettäneet. Kaikille joukkueen pelipaidan kantaminen on kuitenkin kunnia-asia ja kentälle on päästävä, olipa pelikyky mikä tahansa.
Jo 70-luvulla IPP:n edustusjoukkueessa pelanneet Pöyliön veljekset Ari ja Risto osoittavat, että temperamentti ei ole hävinnyt mihinkään. Ja kapteenimme vuonna 1958 syntynyt Tapio Pöyliö elää joka solullaan pelissä. Kun pallo on jalassa ja poikaset ankkuroitu selän taakse, niin siellä ne myös pysyvät. On kunnia pelata miehen kanssa, joka oli jo vuonna 1975 siivittämässä IPP:tä Suomen Cupin puolivälieriin, silloin maalivahtina.
Jaakko Kerkelä oli joukkueen kantavia voimia joukkueen tahkotessa 2-divisioonaa 80-luvulla. Jasun veijarimaista pelityyliä ja elämänasennetta on edelleen ilo katsella. Veijarimainen on myös erotuomari Rauno “Pärrä” Jussila, joka merkkaa muurin paikan partavaahdolla. Maalissa Matti “Illu” Kotajärvi pitää torjunnoillaan joukkueemme mukana taistelussa Kemijärven herruudesta.
Vihmovasta vesisateesta huolimatta lehtereillä on yli 300 katsojaa. Osa heistä oli paikalla jo vuosikymmeniä sitten. Katsomosta huokuu lämmin tunnelma kentälle. Ajattelen, että siellä varmaan edelleen vaihdetaan vanhat kala- ja hillakuulumiset uusilla päivityksillä, tietenkään parhaita paikkoja paljastamatta.
Pikkupojat innostuvat kannustamaan raivokkaasti IPP:tä. Nykyaikaisista katsomoista tutut kannatuslaulut sekoittuvat sopivasti vanhoihin IPP:n lauluihin Motterin höynäyksen ansiosta. Siellä mekin joskus istuimme ja huusimme. Ja Motteri höynäsi. Kaikesta huomaa, että IPP on täällä. Yhteisö on täällä!
"IPP on ystävyyttä"
kuva: Hilkka Naakka
Peli etenee. Teräskuntoinen Antti Naakka antaa IPP:lle toiveita ikuisesta nuoruudesta karkaamalla vastustajan eli Kemijärven Pallo -55:n puolustukselta Jukka Pöyliön oivaltavan läpisyötön siivittämänä. Oikea-aikainen kärkkäri ohi vastaantulevan maalivahdin ja 2-2 tasoitusmaali sekoittavat kannatusjoukkojen lisäksi myös lapsenriemuisen kärkimiehen itsensä siinä määrin, että etukäteen suunnitellut tuuletukset unohtuvat täysin. Onneksi tilalla nähdään kuitenkin vanha tuttu “Thomas Brolin”-tuuletus, joka tulee selvästikin miehen selkärangasta.
Ottelu pysyy tasaisena toisen jakson loppupuolelle asti. 90 minuuttia on kuitenkin tällä kertaa liikaa IPP:lle. Laajasta rosteristamme huolimatta takareisi ja polvi toisensa jälkeen pettävät. KP-55-ikonin Juha Taipaleen syötöt puhkovat ottelun loppua kohden enemmän ja enemmän reikiä puolustuksemme. (On hienoa, että paikkakunnan nykyisellä lippulaivallakin on jo yksi ikoni.) Huomaan, kuinka tuulennopean kärkimiehen Jonne Soppelan selkä loittonee minulta nopeampaa kuin kuukausia harjoitusvastustajinani toimineiden vesijuoksualtaan mummojen selät.
KP-55 voittaa ottelun lopulta 3-9 (2-3) lukemin. Tulos on tervetullut kemijärveläisen jalkapallon tulevaisuuden näkökulmasta. Vanhaa pelimiesti lämmittävät erityisesti vastustajan keskikentällä häärineen Juho Vuonin sekä maalissa rohkeasti esiintyneen Konsta Pöyliön pelottomat otteet. Reilusti alaikäiset pojat antavat esityksillään toivoa siitä, että Kemijärvi on jalkapallokaupunki tulevaisuudessakin.
Tässä ottelussa edes tappio ei saa kuitenkaan hymyä pyyhittyä huuliltani. Olo on erityisen kiitollinen ja onnekas, kun huomaan, että lähimmäiset ja tuttavat, ovat tulleet kannustamaan minua ja omaa joukkuettani. Vaikka kaikki heistä eivät välttämättä ole intohimoisia jalkapalloihmisiä, niin he ovat selvästi ymmärtäneet, mitä tämä minulle merkitsee. Kirjoitustaitoni ei riitä kertomaan, miltä tuntuu, kun katsomossa heiluvat perheeni askartelemat kaksipuoleiset kyltit, vuoron perään “IPP” ja “ISI”. Mieleni on täynnä onnea. My mind is full!
Tämä tarina on tosi sillä tarkennuksella, että Mindfulness-kouluttajan vierailusta on aikaa pari vuotta ja Kemijärven derby, jossa IPP:n viimeinen sukupolvi haastoi paikkakunnan nykyisen edustusjoukkueen, pelattiin tänä kesänä 16.7.2016. Työpaikan mindfulness-harjoitukseen valitsemallani miljööllä ei pitänyt olla enää todellisuuden kanssa mitään tekemistä.
Rakas kasvattajaseurani oli nimenvaidoksen myötä kuopattu kauden 1997 jälkeen ja kaikki se piskuisen joukkueen ympärilleen luoma tunnelma oli ollut siitä lähtien vain muisto, jota sen kokeneet olivat haikailleet lähinnä kapakan tuoppeja tai iltanuotion liekkejä tuojotellessaan. Itsekin luulin, että joukkueen sydän oli jo haudattu Pöyliövaaraan.
Onneksi olin kuitenkin väärässä. Kemijärven derbyn tunnelmat ja kokemukset osoittivat minulle, ettei IPP ole kadonnut mihinkään. Kuinka se voisikaan olla? IPP olemme me ihmiset!
"IPP on täällä taas"
kuva: Jukka Ojala
