Rakkaus jalkapalloon syntyy rakkaudesta seuraan

(Koti-Lappi 9.9.2015)

Tyttäreni on valmistanut iltapalan. Messinkinen kahvipannu sekä lelulaatikosta löytyneet purkit ja purnukat on järjestelty hienoon järjestykseen pienelle pöydälle. Ruudullinen pöytäliina on sievä. Keltaisella muovilautasella on tarjolla herkullisen näköinen violetti terotin sekä dublolegomaissi ja -ketsuppi vuosimalia -80. Pikkutytön huoleton hyräily luo iltakahvihetkeen lämpimän tunnelman.

Tyttäreni rakastaa ruokaleikkejä ja käyttää paljon aikaa siihen, että tarjoilupöytä olisi myös esteettisesti kaunis. Ukkilan yläkertaan katetun iltapalan erikoisuutena ovat juomapikarit, jotka ovat löytyneet vierashuoneen kirjahyllystä. Muutamat nuoruusvuosinani saavuttamat pienet pokaalit sopivat erinomaisesti leikkiin. Isoveljelle ja äidille annettavat pokaalit kertovat Kallaan ala-asteen menestyksen vuosista (1992 ja 1993) Kemijärven koulujen katuviesteissä. Minun mukissani sen sijaan lukee “IPP-SoPa 7.9.97 Kemijärven taksi”.

Olen erittäin kiitollinen tyttärelleni, että hän antoi minulle juuri tämän mukin. Hän ei arvaakaan, minkälaisen nostalgisen tunnemyrskyn tämä muki saa iskässä aikaan. Isä puristaa mukia kädessään ja hänen tekisi mieli sanoa pienelle tytölle, että tällä ei saa leikkiä.

Isokylän pallopoikien nimi muutettiin Kemijärven Palloksi -55, kun joukkue oli aloittanut valmistautumisen kauteen 1998. Uutinen saavutti pelaajat Kemijärven liikuntahallin talviharjoituksissa. Vaikka olin 16 vuotias ja ymmärtämätön, niin uutinen maistui yhtä happamalta kuin liikuntahallin käytävien homeen sekä kumin sekainen haju. Voin vain kuvitella, miltä niistä tuntui, jotka olivat ennättäneet olla mukana seuran toiminnassa pidempään, jotkut jopa perustamisvuodesta 1955 asti. Miltä tuntui entisistä pelaajista, jäsenistä tai kannattajista? Niistä, jotka olivat olleet luomassa IPP:n tarinaa. Paljon päättyi siihen hetkeen!

Ilmeisesti haluttiin, että Kemijärvi näkyisi seuran nimessä. Vai aiheuttiko seuran talous painetta sille, että jotakin uutta pitäisi keksiä? Periaatteessa mikään ei muuttunut. Käytännössä muuttui kaikki. Jalkapallo seurassa on kaksi pyhää asiaa: nimi ja logo. Uudella nimellä ei ollut samanlaista vetoa. Ihmiset eivät kokeneet sitä enää omakseen ja edustusjoukkueen toiminta kuihtui vuosi vuodelta. KP-55:n edustusjoukkue lopettikin pelinsä 2000 luvun puolessa välissä.

Koko suomalainen jalkapallokulttuuri otti aimo harppauksen takapakkia, kun 1990- ja 2000-luvulla muotiin tulivat seurafuusiot. Laman runtelemat seurat olivat taloudellisesti niin pahassa ahdingossa, että jalkapallojohtajat ajattelivat kaupungin seurojen yhdistämisen olevan ratkaisu tilanteeseen. Vanhat veriviholliset ajattelivat, että kun hynttyyt lyödään yhteen, niin yhdessä ollaan vieläkin vahvempia. Lahden perinteikkäistä seuroista, Reippaasta ja Kuusysistä, tuli FC Lahti. Tampereella Ilves ja Tampereen Palloveikot muuttuivat Tampere Unitediksi. Villeintä meno oli Oulussa. Aiemmin perinteisen jalkapallokaupungin joukkueet OPS ja OTP menestyivät mestaruussarjassa ja esiintyivät edukseen myös Euroopan kentillä. Oululaisjoukkueita löytyi myös ykkös- ja kakkosdivisioonista. Lukuisien seurafuusioiden jälkeen Oulun menestyvin joukkue on nykyään AC Oulu joka pelaa tällä hetkellä Ykkösessä.

Seurafuusioissa ja nimenmuutoksissa tapettiin valtava määrä seurauskollisuutta, elintärkeää talkoovoimaa sekä sukupolvilta toisille siirtyvää futiskulttuuria. Seurojen toiminnassa uskollisesti mukana olleet ihmiset sekä kannattajat kokivat itsensä petetyiksi ja suuri osa ihmisistä jätti seuran.

Pahinta on kuitenkin seuran historian häviäminen. Vanhan seuran perinteitä ei voi vain siirtää uudelle nimelle, vaikka sitä kuinka yritettäisiin. Yhtäkkiä meidän joukkueemmekaan ei enää ollut se sama seura, joka oli vuosikymmeniä aiemmin ollut Kemijärven ylpeyden aihe. Ihmisillä ei enää kiinnostanutkaan, miten pärjäsimme.

(Koti-Lappi 23.9.2015)

Rovaniemen Palloseura juhli vuonna 2013 Suomen Cupin mestaruutta kukistaessaan loppuottelussa Kuopion Palloseuran. Sinisiin sonnustautuneet eri sukupolvien RoPS:n fanit kannustivat omaa joukkuettaan rinta rinnat. Edellisestä pokaalista oli kulunut 27 vuotta! On mahtavaa ajatella, että Suomessa on sellainenkin seura, jonka edellisestä pokaalista on kulunut noin kauan. Ja sitten se voitetaan uudestaan. Se, jos jokin on jalkapallokulttuuria.

RoPS oli ollut lähes sukupolven ajan ilman menestystä, mutta tärkeintä on, että RoPS on pysynyt tämän ajan RoPS:na. Seura ei ole lähtenyt vaihtamaan nimeään tai fuusioitunut tai hävinnyt. Juuri se seikka teki vuoden 2013 finaalivoitosta niin merkityksellisen seuralle ja sen kannattajille.

Globaalisuuden ja urheilubisneksen mukanaan tuomat lieveilmiöt sopupeleineen ja ottelutapahtumien järjestämisineen levisivät Suomeen yhtä lailla kuin muihinkin maailman kolkkiin. Pahiten Suomessa tästä ilmiöstä sai kärsiä juuri RoPS, jonka 8 ulkomaalaista pelaajaa jäi vuonna 2011 kiinni siitä, että he olivat järjestelleet otteluiden kulkua rahapalkkiota vastaan. Tällainen katastrofi olisi voinut olla seuran kuolinisku. RoPS:n imagoon tuli valtava lommo. Imago kuitenkin kesti sen, eikä vähiten seuran perinteiden sekä sen kannattajien ansiosta. Historia pelasti RoPS:n.

Samoin ei käynyt Tampereella. Vuonna 1998 perustettu fuusioseura Tampere United on lyhyen historiansa aikana menestynyt suomalaiseksi seuraksi erinomaisesti. Se on voittanut Suomen mestaruuden kolmesti ja Suomen Cupin kerran. Sinikaarti lauloi hienosti ja kaikki näytti päällisin puolin hyvältä. Sitten tuli kuitenkin vaikeita aikoja ja kupla puhkesi. Vääränlaiset kytkökset ulkomaalaisiin epärehellisiin tahoihin lopulta pullauttivat seuran Suomen Palloliiton sarjoista. Aiempi menestys ei pelastanut seuraa.

Ehkä seurafuusiot ja nimenmuutokset kertovat vain omaa kieltään vielä kehittymättömästä ja verrattain nuoresta jalkapallokulttuuristamme. Ehkä ne ovat vain kasvukipuja. Vai kenellä milanolaisella tulisi mieleen yhdistää AC Milan ja Internazionale? Tai kuka uskaltaisi ehdottaa ääneen, että Chelsean nimi täytyisi olla jatkossa FC London? Veikkausliiga kehottaa “tunnustamaan väriä” ja laatimaan strategioita futisyhteisön merkityksellisyyden kasvattamisesta. Seura tekee itsestään merkityksellisen paikkakunnan asukkaille luomalla perinteet ja sitouttamalla ihmiset toimimaan seuran ympärillä vuosien ja vuosikymmenien saatossa. Ei kuusi vuotta vanha seura voi olla yhtä merkityksellinen ihmisille kuin 60 vuotta vanha seura.

Kertaalleen kuopattuja seuroja tai nimiä ei enää kannata alkaa kaivelemaan takaisin, sillä jokainen uusi muutos tarkoittaa lisää seuransa menettäneitä jalkapalloihmisiä. Tulevaisuudessa tärkeintä olisi se, että nykyiset olemassaolevat jalkapalloseurat ja nimet olisivat pysyviä. Seuroista täytyy tehdä taloudellisesti terveitä sekä houkuttelevia uusille sukupolville. Yli varojen eläminen auheuttaa maksukyvyttömyyttä ja silloin on taas jonkun futisfanin rakastama seura vaarassa. Tarvitaan sukupolvet yhdistäviä yhteisiä tarinoita sekä niiden kertojia. Yhdessä kestetään niin hyvät kuin huonotkin ajat. Sydämessä pompottaa tietyn seuran muotoinen logo eikä sitä logoa voi muuttaa. Rakkaus jalkapalloon syntyy rakkaudesta seuraan.

Edustan nuorinta sukupolvea, joka vielä IPP:tä kaihoisasti muistelee. Jalkapallossa olen jo ikämiesluokkaa. Menneeseen ei siis kannata enää palata Kemijärvelläkään. KP-55 on tehnyt omana aikanaan hyvää työtä kemijärveläisen jalkapallon ja liikunnan eteen. Sillä aikaa, kun edutusjoukkue on ollut telakalla, niin junioritoiminta on pyörinyt. Muutama seuran kasvatti on noussut upeasti RoPS:n junioreiden kautta ylempiin sarjoihin ja jopa RoPS:n Veikkausliigamiehistöön saakka. Tänä kesänä seuralla on pitkästä aikaa myös oma edustusjoukkue Lapin Nelosessa. KP-55 kasvattaa pikkuhiljaa omaa perintöään. Edustusjoukkueen takaisin saaminen vaati kuitenkin sen, että Kemijärvelle ehti kasvaa uusi sukupolvi: KP-55 sukupolvi.

Palaan viime maaliskuun leikkituokioon (silloin 3 vuotiaan) tyttäreni kanssa. Luen pokaalin päivämäärän uudestaan: 7.9.1997. Pelattiinkohan tuona syyskuisena päivänä Isokylän Pallopoikien viimeinen ottelu? Ainakin se oli “Tunturituulen” viimeisiä henkäisyjä. Tuossa III divisioonan ottelussa vastassa oli sarjan hännillä majaillut Sodankylän Pallo ja ottelu taisi olla enemmän tai vähemmän merkityksetön. Minut palkittiin ottelussa todennäköisesti siksi, että nuorta ja innokasta pelaajaa haluttiin kannustaa pelihommissa ja siirtää IPP-henkisyyttä sukupolvelta toiselle. Minun kohdallani tässä todellakin onnistuttiin. Näillä kolmella ensimmäisellä kirjoituksellani halusin kunnioittaa tätä 60 vuotta sitten perustettua pikkukaupungin suurisydämmistä seuraa. Samalla toivon, että tulevaisuudessa kenenkään futisfanin ei tarvitsisi enää muistella suomalaista “olemassaolematonta”  jalkapalloseuraansa vaan sen pelejä voisi seurata livenä tai etänä läpi elämän. Mutta se siitä. Eiköhän se “iskän rakas kuppikin” jo jouda uusiokäyttöön eli vaikkapa sitten kahvikupiksi lasten leikkeihin.

Joten kiitos IPP, onnea 60 vuotias seura ja pitkää ikää KP-55!

Jalkapallon näppylähanskasukupolvi

(Koti-Lappi 5.8.2015)

Säärisuojat ja sukat jalkaan. Hallihousut, pelipaita päälle ja nappikset. Isokylän pallopoikien pukuhuoneessa tiikeripalsami kirveli nuoren pelaajan silmissä kokeneiden pelimiesten “lämmitellessä” takareisiään. Seuran menestyksen ajat olivat kaukana takana. Pienten poikien haaveet edustusjoukkueessa pelaamisesta olivat kuitenkin käyneet toteen ja IPP:n peliasun kantaminen oli meille suuri kunnia. Perhoset kirpistelevät vatsassa valmentajan piirrellessä kuvioita hikisen pukuhuoneen liitutaululle. Kun kaikki oli muuten valmista, niin lopuksi vedettiin käteen vielä näppylähanskat. Nuo valkoiset kangashanskat mustilla pisteillä.

Näppylähanskat olivat pelimiehen merkki, ainakin vielä 20 vuotta sitten. Nämä lähinnä puutarhurin pieniin piperryksiin ja potunnostoon tarkoitetut hanskat antoivat meille uskoa ja luottamusta siihen, että ensimäiseen kaksinkamppailutilanteeseen kannatti rymäyttää sellaisella voimalla, että vastustaja mietti kaksi kertaa ennen seuraavaa pallontavoittelukohtaamista.

Kemijärven sorakenttien kasvatti muistaa näppylähanskat hyvin. Siihen aikaan IPP:n juniorit vielä täyttivät Kemijärven kentät ja paikallisen K-rauta Nivan näppylähanskakauppa kävi kuumana. Vaikka hanskat istuivat huonosti jokaiseen käteen, toivat ne sopivasti katu-uskottavuutta kentällä.

Juniorivuosina näppylähaskat jäivät mieleen lähinnä siitä, että niillä oli hyvä taputella hiekkakenttään “tötterö” tai “kakku”, jonka päältä maalipotkun lentorataan sai mukavasti lisää ilmaa. Usein ne myös toimivat maalivahdin hanskoina, vaikkei näppylöistä juuri lisäpitoa saanut, paitsi ehkä henkisellä tasolla. Pienellä mielikuvituksella hanskat kelpasivat hyvin tolppien välissä seisoneelle. Ja kukapa ei muistaisi näppylähanskan näppylän hieman kumista makua. Etenkin suurta ja mahtavaa Rovaniemen Palloseuraa vastaan pelatessa kärkimiehen sormi hakeutui helposti suuhun ja hampaat alkoivat jyrsiä näppylöitä irti yksi kerrallaan, kun RoPS myllytti hyökkäyksiään.

Elettiin 90-luvun alkua ja Kemijärven sellutehtaan kupeessa sijaitsevan Sipovaarann lähiön noin 10 vuotiaat pojat päättivät haastaa jalkapallo-otteluun Isokylän vastaavan ikäluokan. Idea otteluun syntyi Kallaan ala-asteen välitunnilla, jossa pojille tuli riita siitä, kumpi asuinpaikka on parempi. Isokylän joukkueen nimi oli luonnollisesti IPP, mutta Sipovaaran joukkueellekin täytyi keksiä nimi. SiPS, Sipovaaran Palloseura. Ottelustadion eli paikallisen leikkikentän vieressä oleva sorakenttä kastettiin “Sipovoutiksi” Rovaniemellä sijaitsevan esikuvansa mukaan. Sipovaaran pojat valmistautuivat otteluun järjestämällä yhteisiä harjoituksia ja piirtämällä kentälle rajat. Parin metrin pituinen lankku asetettin haarojen väliin ja lähdettiin marssimaan näppylähanskat käsissä kenttää ristiin rastiin. Lankku piirsi sivurajat, päätyviivan, rangaistusalueet sekä muutkin jalkapallopeliin tarvittavat viivat niin oikeiksi ja suoriksi kuin vain suinkin mahdollista. Välillä rajanpiirtäjällä sivurajaan saattoi tulla tosin pieni mutka, kun hän löysi ojasta jääkiekon, menneen talven luistinradan jäljiltä.

Ottelun voittajajoukkueelle oli luvassa ojanpohjalta löytynyt pytty, mestaruuspokaali. Ottelun valmistelut olivat jo pitkällä. Jotakin kuitenkin vielä puuttui. IPP:llähän oli jo oma logonsa ja viirinsä, joten kyllähän SiPS:kin sellaisen tarvitsi. Kaverin autotallista löytyi näppylähanska kokoa XL. Siitä sai loistavan viirin. Siihen täytyi vain töhertää SiPS:n logo sekä joukkueiden nimet. Nyt kaikki oli valmista vuosisadan otteluun.

Joukkueiden kapteenit kättelivät ennen peliä. Viirien vaihdon yhteydessä tuomari kuitenkin tunnisti hukassa olleen hanskansa. Hän söi suuhunsa pulpahtaneet kirosanat huomatessaan, että hanska oli töhritty. Vierailijoilta jäi siis kotijoukkueen viiri saamatta. Joka tapauksessa ottelu päästiin ottelemaan ja dramaattisten vaiheiden jälkeen SiPS kellisti IPP:n rangastuspotkukilpailun jälkeen.

Näppylähaskat kertoivat, minkälaisesta pelaajasta oli kysymys. Jollakin pelaajalla hanskat saattoivat roikkua laiskasti juuri ja juuri kädessä pysyen. Tällainen pelaaja oli joko hyökkäyspelin arkkitehti, joka omilla aivoituksillaan ohjaili hyökkäysten kulkua puolustuspeliin juuri osallistumatta tai sitten hän oli totaalisesti ulkona pelistä. Pelin jälkeen näppylähaskat olivat edelleen kuin pakasta vedetyt. Kentän työmiehillä ja taistelijoilla näppylähanskat olivat puolestaan ravassa ja riekaileina jo ensimmäisellä jaksolla. Puoliajalla saattoi joutua vaihtamaan uudet hanskat. Jotkut jopa teippasivat hanskat käsiinsä.

(Koti-Lappi 19.8.2015)

Parissakymmenessä vuodessa näppylähanskasukupolvi on vaihtunut Suomen kentillä keinonurmisukupolveen. Kenttiin ja halleihin on satsattu kiitettävästi kotimaassamme. Useilla paikkakunnilla harjoitteleminen on  mahdollista ympärivuotisesti. Uusi sukupolvi on teknisesti edeltäjäänsä taitavampaa. Keinonurmisukupolven juniorijoukkueet saattavat harjoitella 7 kertaa viikossa. Näppylähaskasukupolvi puolestaan käytti ison osan tästä ajasta omatoimisiin pallon potkimisiin sekä muuhun asiaan kuuluvaan oheistoimintaan kuten esimerkiksi kenttien piirtelemiseen sekä “vuosisatojen otteluiden” järjestelemiseen.

Keinonurmisukupolvi ei ole kuitenkaan onnistunut viemään Suomea arvokisoihin, kuten ei onnistunut näppylähanskasukupolvikaan. Sanotaan, että suomifutikselta puuttuu identiteetti. Meillä ei ole edelleenkään Brasilian taitoa, Saksan koneistoa eikä Englannin perinteitä. Nykyisen sukupolven teknisen osaamisen lisäksi meidän täytyisi edelleen olla fyysisiä, periksiantamattomia, taistelevia ja intohimoisia “näppylähanskaisia” joukkuepelaajia. Mutta tappavatko nykyiset seurojen harjoitusmäärät juniorin oman intohimon, joka lopulta tärkein voimavara kehittymiselle? Löytyisikö vastaus identiteettikriisiimme jostakin uuden ja vanhan välimuodosta?

Ja sitten vielä se rakkain näppylähanskoihin liittyvä muisto. IPP oli muuttanut jo nimensä KP-55:ksi (Kemijärven pallo-55). Joukkue matkasi pahasti vajaamiehisenä ja reservipitoisena Kittilään 3-divisioonan otteluun, jossa se kohtasi pääasiassa rovaniemeläisistä ja venäläisistä pelaajista koostuneen sarjaa dominoineen Kaukosen Pallon. Kaukosen kylän pieni mutainen sepelikenttä mahdollisti kotijoukkueen suosiman alasarjoissa hyväksi havaitun taktiikan, kaikki rajaheitot maalille ja härdelli päälle. Nuori vierasjoukkue oli siis tukalassa paikassa. Sorsastuskausi oli pahasti päällä ja joukkueen vakioaloituskokoonpanoa jouduttiin rukkaamaan miesvajeen vuoksi. Vasen pakki maaliin, pikkujuniorit kärkeen sekä “hätävarakylänmiehet” kentälle sinne tänne sijoiteltuna.

Joukkue kuitenkin taisteli: se liukutaklasi, syöksyili pallon eteen, repi, raastoi ja roikkui tarvittaessa vastustajan nilkassa. Ja kuin ihmeen kaupalla tilanne oli vielä vähän ennen pelin päättymistä tasan 2-2. Joukkueemme oli tehnyt mahdottomasta mahdollisen ja näytti siltä, että ihme oli tapahtumassa. Kotijoukkue ei onnistunut ylivoimastaan huolimatta ratkaisemaan peliä. Tarvittiin tuomarin apua. Pallo pelattiin käteeni rangaistusalueella. Se hipaisi vasenta näppylähanskaani muuttamatta suuntaan. Mitä!? Pallo pilkulle?. Se oli suunnaton vääryys. Kaikki taistelumme tuntui valuvan hukkaan. Huusin tuomarille jotain epämääräistä ja paiskasin näppylähanskani Kaukosen kuraiseen kentään. Hanskat tiskiin. Peli tuntui olevan ohi. Vasen pakkimme ei voisi torjua rankkaria...

Eikä hän torjunutkaan. Palloa ei tarvinnut torjua, sillä se lensi komeassa kaaressa yli maalin. Itse asiassa pallo lensi melkein kentän takana virranneeseen Ounasjokeen asti. Poimin näppylähanskat kentänpinnasta ja laitoin ne takaisin käteeni. Peli päättyi tasan. Sen tunteen takia rakastan jalkapalloa. Se on sekoitus huutotuuletusta, joukkuehenkeä, yhdessäonnistumista, hikisiä haleja ja kuraisia kamppeita. Se on parasta jalkapallossa.

Suomalainen jalkapallo tarvitsee sankaritarinoita, pieniä ja suuria. Pelistä voi ja pitää nauttia samalla tavalla riippumatta sarjatasosta tai pelin tasosta. Pelaajat ja katsojat voivat käydä läpi samanlaisia tunneskaaloja olivatpa he Camp Noulla, Olympiastadionilla tai Kaukosen kentällä. Lopetetaan potkupallosta puhuminen. Jos emme itse arvosta omaa juttuamme ei sitä arvosta kukaan muukaan.