lauantai 4. heinäkuuta 2015

Jalkapallon näppylähanskasukupolvi

(Koti-Lappi 5.8.2015)

Säärisuojat ja sukat jalkaan. Hallihousut, pelipaita päälle ja nappikset. Isokylän pallopoikien pukuhuoneessa tiikeripalsami kirveli nuoren pelaajan silmissä kokeneiden pelimiesten “lämmitellessä” takareisiään. Seuran menestyksen ajat olivat kaukana takana. Pienten poikien haaveet edustusjoukkueessa pelaamisesta olivat kuitenkin käyneet toteen ja IPP:n peliasun kantaminen oli meille suuri kunnia. Perhoset kirpistelevät vatsassa valmentajan piirrellessä kuvioita hikisen pukuhuoneen liitutaululle. Kun kaikki oli muuten valmista, niin lopuksi vedettiin käteen vielä näppylähanskat. Nuo valkoiset kangashanskat mustilla pisteillä.

Näppylähanskat olivat pelimiehen merkki, ainakin vielä 20 vuotta sitten. Nämä lähinnä puutarhurin pieniin piperryksiin ja potunnostoon tarkoitetut hanskat antoivat meille uskoa ja luottamusta siihen, että ensimäiseen kaksinkamppailutilanteeseen kannatti rymäyttää sellaisella voimalla, että vastustaja mietti kaksi kertaa ennen seuraavaa pallontavoittelukohtaamista.

Kemijärven sorakenttien kasvatti muistaa näppylähanskat hyvin. Siihen aikaan IPP:n juniorit vielä täyttivät Kemijärven kentät ja paikallisen K-rauta Nivan näppylähanskakauppa kävi kuumana. Vaikka hanskat istuivat huonosti jokaiseen käteen, toivat ne sopivasti katu-uskottavuutta kentällä.

Juniorivuosina näppylähaskat jäivät mieleen lähinnä siitä, että niillä oli hyvä taputella hiekkakenttään “tötterö” tai “kakku”, jonka päältä maalipotkun lentorataan sai mukavasti lisää ilmaa. Usein ne myös toimivat maalivahdin hanskoina, vaikkei näppylöistä juuri lisäpitoa saanut, paitsi ehkä henkisellä tasolla. Pienellä mielikuvituksella hanskat kelpasivat hyvin tolppien välissä seisoneelle. Ja kukapa ei muistaisi näppylähanskan näppylän hieman kumista makua. Etenkin suurta ja mahtavaa Rovaniemen Palloseuraa vastaan pelatessa kärkimiehen sormi hakeutui helposti suuhun ja hampaat alkoivat jyrsiä näppylöitä irti yksi kerrallaan, kun RoPS myllytti hyökkäyksiään.

Elettiin 90-luvun alkua ja Kemijärven sellutehtaan kupeessa sijaitsevan Sipovaarann lähiön noin 10 vuotiaat pojat päättivät haastaa jalkapallo-otteluun Isokylän vastaavan ikäluokan. Idea otteluun syntyi Kallaan ala-asteen välitunnilla, jossa pojille tuli riita siitä, kumpi asuinpaikka on parempi. Isokylän joukkueen nimi oli luonnollisesti IPP, mutta Sipovaaran joukkueellekin täytyi keksiä nimi. SiPS, Sipovaaran Palloseura. Ottelustadion eli paikallisen leikkikentän vieressä oleva sorakenttä kastettiin “Sipovoutiksi” Rovaniemellä sijaitsevan esikuvansa mukaan. Sipovaaran pojat valmistautuivat otteluun järjestämällä yhteisiä harjoituksia ja piirtämällä kentälle rajat. Parin metrin pituinen lankku asetettin haarojen väliin ja lähdettiin marssimaan näppylähanskat käsissä kenttää ristiin rastiin. Lankku piirsi sivurajat, päätyviivan, rangaistusalueet sekä muutkin jalkapallopeliin tarvittavat viivat niin oikeiksi ja suoriksi kuin vain suinkin mahdollista. Välillä rajanpiirtäjällä sivurajaan saattoi tulla tosin pieni mutka, kun hän löysi ojasta jääkiekon, menneen talven luistinradan jäljiltä.

Ottelun voittajajoukkueelle oli luvassa ojanpohjalta löytynyt pytty, mestaruuspokaali. Ottelun valmistelut olivat jo pitkällä. Jotakin kuitenkin vielä puuttui. IPP:llähän oli jo oma logonsa ja viirinsä, joten kyllähän SiPS:kin sellaisen tarvitsi. Kaverin autotallista löytyi näppylähanska kokoa XL. Siitä sai loistavan viirin. Siihen täytyi vain töhertää SiPS:n logo sekä joukkueiden nimet. Nyt kaikki oli valmista vuosisadan otteluun.

Joukkueiden kapteenit kättelivät ennen peliä. Viirien vaihdon yhteydessä tuomari kuitenkin tunnisti hukassa olleen hanskansa. Hän söi suuhunsa pulpahtaneet kirosanat huomatessaan, että hanska oli töhritty. Vierailijoilta jäi siis kotijoukkueen viiri saamatta. Joka tapauksessa ottelu päästiin ottelemaan ja dramaattisten vaiheiden jälkeen SiPS kellisti IPP:n rangastuspotkukilpailun jälkeen.

Näppylähaskat kertoivat, minkälaisesta pelaajasta oli kysymys. Jollakin pelaajalla hanskat saattoivat roikkua laiskasti juuri ja juuri kädessä pysyen. Tällainen pelaaja oli joko hyökkäyspelin arkkitehti, joka omilla aivoituksillaan ohjaili hyökkäysten kulkua puolustuspeliin juuri osallistumatta tai sitten hän oli totaalisesti ulkona pelistä. Pelin jälkeen näppylähaskat olivat edelleen kuin pakasta vedetyt. Kentän työmiehillä ja taistelijoilla näppylähanskat olivat puolestaan ravassa ja riekaileina jo ensimmäisellä jaksolla. Puoliajalla saattoi joutua vaihtamaan uudet hanskat. Jotkut jopa teippasivat hanskat käsiinsä.


(Koti-Lappi 19.8.2015)

Parissakymmenessä vuodessa näppylähanskasukupolvi on vaihtunut Suomen kentillä keinonurmisukupolveen. Kenttiin ja halleihin on satsattu kiitettävästi kotimaassamme. Useilla paikkakunnilla harjoitteleminen on  mahdollista ympärivuotisesti. Uusi sukupolvi on teknisesti edeltäjäänsä taitavampaa. Keinonurmisukupolven juniorijoukkueet saattavat harjoitella 7 kertaa viikossa. Näppylähaskasukupolvi puolestaan käytti ison osan tästä ajasta omatoimisiin pallon potkimisiin sekä muuhun asiaan kuuluvaan oheistoimintaan kuten esimerkiksi kenttien piirtelemiseen sekä “vuosisatojen otteluiden” järjestelemiseen.

Keinonurmisukupolvi ei ole kuitenkaan onnistunut viemään Suomea arvokisoihin, kuten ei onnistunut näppylähanskasukupolvikaan. Sanotaan, että suomifutikselta puuttuu identiteetti. Meillä ei ole edelleenkään Brasilian taitoa, Saksan koneistoa eikä Englannin perinteitä. Nykyisen sukupolven teknisen osaamisen lisäksi meidän täytyisi edelleen olla fyysisiä, periksiantamattomia, taistelevia ja intohimoisia “näppylähanskaisia” joukkuepelaajia. Mutta tappavatko nykyiset seurojen harjoitusmäärät juniorin oman intohimon, joka lopulta tärkein voimavara kehittymiselle? Löytyisikö vastaus identiteettikriisiimme jostakin uuden ja vanhan välimuodosta?

Ja sitten vielä se rakkain näppylähanskoihin liittyvä muisto. IPP oli muuttanut jo nimensä KP-55:ksi (Kemijärven pallo-55). Joukkue matkasi pahasti vajaamiehisenä ja reservipitoisena Kittilään 3-divisioonan otteluun, jossa se kohtasi pääasiassa rovaniemeläisistä ja venäläisistä pelaajista koostuneen sarjaa dominoineen Kaukosen Pallon. Kaukosen kylän pieni mutainen sepelikenttä mahdollisti kotijoukkueen suosiman alasarjoissa hyväksi havaitun taktiikan, kaikki rajaheitot maalille ja härdelli päälle. Nuori vierasjoukkue oli siis tukalassa paikassa. Sorsastuskausi oli pahasti päällä ja joukkueen vakioaloituskokoonpanoa jouduttiin rukkaamaan miesvajeen vuoksi. Vasen pakki maaliin, pikkujuniorit kärkeen sekä “hätävarakylänmiehet” kentälle sinne tänne sijoiteltuna.

Joukkue kuitenkin taisteli: se liukutaklasi, syöksyili pallon eteen, repi, raastoi ja roikkui tarvittaessa vastustajan nilkassa. Ja kuin ihmeen kaupalla tilanne oli vielä vähän ennen pelin päättymistä tasan 2-2. Joukkueemme oli tehnyt mahdottomasta mahdollisen ja näytti siltä, että ihme oli tapahtumassa. Kotijoukkue ei onnistunut ylivoimastaan huolimatta ratkaisemaan peliä. Tarvittiin tuomarin apua. Pallo pelattiin käteeni rangaistusalueella. Se hipaisi vasenta näppylähanskaani muuttamatta suuntaan. Mitä!? Pallo pilkulle?. Se oli suunnaton vääryys. Kaikki taistelumme tuntui valuvan hukkaan. Huusin tuomarille jotain epämääräistä ja paiskasin näppylähanskani Kaukosen kuraiseen kentään. Hanskat tiskiin. Peli tuntui olevan ohi. Vasen pakkimme ei voisi torjua rankkaria...

Eikä hän torjunutkaan. Palloa ei tarvinnut torjua, sillä se lensi komeassa kaaressa yli maalin. Itse asiassa pallo lensi melkein kentän takana virranneeseen Ounasjokeen asti. Poimin näppylähanskat kentänpinnasta ja laitoin ne takaisin käteeni. Peli päättyi tasan. Sen tunteen takia rakastan jalkapalloa. Se on sekoitus huutotuuletusta, joukkuehenkeä, yhdessäonnistumista, hikisiä haleja ja kuraisia kamppeita. Se on parasta jalkapallossa.

Suomalainen jalkapallo tarvitsee sankaritarinoita, pieniä ja suuria. Pelistä voi ja pitää nauttia samalla tavalla riippumatta sarjatasosta tai pelin tasosta. Pelaajat ja katsojat voivat käydä läpi samanlaisia tunneskaaloja olivatpa he Camp Noulla, Olympiastadionilla tai Kaukosen kentällä. Lopetetaan potkupallosta puhuminen. Jos emme itse arvosta omaa juttuamme ei sitä arvosta kukaan muukaan.

3 kommenttia:

  1. Hienosti kirjoitettu Veli-matti, lisää näitä!

    VastaaPoista
  2. Muuten hyvä juttu(todella), mutta miksi piti ottaa lopussa kantaa Espanjan mahtiseurojen taisteluun..

    VastaaPoista
  3. Kiitos mukavasta palautteesta :) Espanjan mahtiseurojen asetelmiin ei ole tarkoitus ottaa kantaa. Camp Noullahan tunneskaaloja käyvät läpi myös Real Madridin kuten muidenkin vierasjoukkueiden kannattajat.

    VastaaPoista