Tämän kirjoituksen motiivina ei ole pohtia, miksi RoPS on siinä tilanteessa, missä se nyt on. Aikomuksena ei ole myöskään etsiä syyllisiä tai jakaa tuomioita kenellekään. Sen sijaan tämän tekstin tarkoituksena on miettiä, mitä me menetämme, jos me menetämme Rovaniemen Palloseuran.
Jalkapallo on osa kulttuuria. Nyt kun Venäjä on hyökännyt Ukrainaan ja monien muiden hirmutekojensa lisäksi tuhonnut toiminnallaan useita eurooppalaisia kaupunkeja, on hyvä muistaa, kuinka sota aikoinaan tuhosi myös Rovaniemen. Vajaat 80 vuotta sitten käytiin Lapin sota, jossa saksalaiset vetäytyivät Pohjois-Suomesta. Toisen maailmansodan katkeraa tappiota kohti marssinut armeijakunta tuhosi syksyn 1944 aikana mennessään ison osan maakuntaa. Elämän ja kulttuurin rakentaminen Rovaniemellä kuten muuallakin Lapissa täytyi aloittaa alusta. Suomi kuului sodan häviäjiin ja tunnelmat olivat sen mukaiset. Urheilu oli yksi keino löytää iloa ja sisältöä elämään. Asioita, joista sai luvan kanssa olla innoissaan ja ylpeä, oli vähän. Niihin aikoihin ja siihen ilmapiiriin perustettiin myös Rovaniemen Palloseura vuonna 1950. Seurasta tulikin pikkuhiljaa yksi jälleenrakennetun paikkakunnan kulttuurin kulmakivistä. Jonkinlainen rovaniemiläisyyden symboli ja yhteinen ylpeyden aihe.
RoPSn matkaan on mahtunut ylä- ja alamäkiä. Voittoja ja tappioita, europelejä ja sopupelejä, säästökuureja ja vastuutonta rahankäyttöä. On syytä ymmärtää, että myös maailma on muuttunut reilussa 70 vuodessa. Uuden sodanuhan lisäksi nykypäivänä myös ilmastonmuutos ja koronapandemia laittavat ihmisten arkea ja arvoja uusiksi. Internetin ja sosiaalisen median myötä kompleksisemmaksi muuttuneessa maailmassa ihmisillä on muutakin tekemistä kuin toimia vapaaehtoisena jossakin järjestöissä tai urheiluseuroissa. Elämä on muuttunut nopeammaksi. Kaikki täytyy saada nyt ja heti! Silti RoPSin junioreissa palloili vielä viime kesänäkin yli 1000 lasta ja nuorta. Harjoituksia ja ottelutapahtumia veti pääosin vapaaehtoiset, jotka eivät laskeneet tunteja toiminnalleen. Pelaajien joukossa oli varmuudella kolmannen, miksei jo neljännenkin polven ropsilaisia. Se jos joku on paikallista kulttuuria!
Jalkapalloseurassa on kaksi pyhää asiaa, joihin ei saa koskea. Kannattajien täytyy voida huutaa yhdessä joukkueen nimeä. Sitä samaa nimeä, jota heidän isänsä ja äitinsä ovat huutaneet. Kun pelaaja tekee maalin, täytyy hänen voida suudella sitä samaa logoa, mitä suudeltiin jo 70 vuotta aiemmin.
Itse olen Isokylän Pallo-Poikien kasvatti. Seura perustettiin myös sodanjälkeiseen Lappiin: vuonna 1955 Kemijärvelle. Nopeasti seura kasvoi rakkaaksi ja merkittäväksi asiaksi koko paikkakunnalle. IPP:n nimi muutettiin Kemijärven Palloksi -55 vuonna 1997. Siihen katkesi se ihmisiä yhdistänyt linkki, joka oli noin 40 vuodessa rakennettu. Siihen sammui se yhteinen hiili, johon vaihtuvat sukupolvet olisivat voineet vuorollaan puhaltaa. 1990-luvulla jalkapallojoukkueiden nimien muutteleminen oli muotia. Siihen haksahti moni suurempikin seura. Onneksi ei kuitenkaan RoPS, joka on selvinnyt aiemmista karikoistaan RoPS:na. Voidaan arvioida, että ihmisiä, joiden elämässä Rovaniemen Palloseura on merkityksellinen asia on kymmeniä- ellei satojatuhansia. Määrä kasvaa koko ajan, mikäli asiat hoidetaan hyvin. Mikä muu asia yhdistää ja edistää rovaniemeläisyyttä yhtä paljon? Tällaisen ketjun katkaiseminen olisi suuri sääli.
Rovaniemellä eletään tällä hetkellä raskaita mutta myös merkityksellisiä aikoja. Valitettavasti minullakaan ei ole ratkaisua ongelmiin, eivätkä tulevat päätökset ole ollenkaan helppoja. Niitä tehdessä kannattaa kuitenkin muistaa, kuinka merkittäviä ne ovat koko kaupungin kulttuurille, perinteille ja yhteisöllisyydelle. Toivon viisautta kaikille päätöksiin osallistuville ihmisille. Minä tulen kantamaan kaiholla IPP:n logoa sydämessäni hautaan asti! Toivottavasti RoPSn logoa ja nimeä ei tarvitse haudata.
