IPP ja ilmaismakkaroita

(Koti-Lappi 24.6.2015)

Kun olin pieni poika kaverini isä vei meidät usein katsomaan Kemijärven ylpeyden, IPP:n (Isokylän pallopojat) edustusjoukkueen pelejä. Elettiin 80- ja 90-luvun taitetta ja kokemus oli minulle ujona poikana jännittävä, varsinkin ensimmäinen peli. Lipunmyyjänä toiminut Kalevi Ruotsala pysäytti auton, ja kaverin isä Torsti veivasi ikkunan auki. Istuin takapenkillä jännittyneenä, kun Torsti ja Kalevi juttelivat niitä näitä Torstin kaivaessa lompakkoa. Lopuksi Kalevi vielä työnsi päänsä avoimesta ikkunasta ja kurkisti takapenkille. Minulla ei ollut rahaa mukana enkä edes tiennyt paljonko lippu maksoi. Matka kuitenkin jatkui ja Torsti kaartoi autonsa parkkipaikalle, joten ilmeisesti myös minunkin lippu oli maksettu.

Pöyliövaaran pahamaineisen sorakentän sivurajat olivat täynnä kotijoukkueen kannattajia. Paikalliset kuppilat Maijun Pubista lähtien ammottivat tyhjyyttään, kun kylän miehet olivat jättäneet kantapaikkansa pariksi tunniksi. Kaikki halusivat nähdä, kun oma rakas IPP kohtasi vastustajansa milloin mistäkin päin pohjoista Suomea. Tai kaikki halusivat ainakin päästä sanomaan oman mielipiteensä vierailijoista ja tuomareista sekä päivittämään viikon kuulumiset. Kuka oli käynyt hillassa ja kuka kalassa?

IPP oli tunnetusti  paha paikka vierailla. Vierasjoukkueelle ei annettu mitään ilmaiseksi, ei kentällä eikä sen ulkopuolella. Tarina kertoo, että siihen aikaan, kun kotiottelut pelattiin vielä Pöyliövaaran sijaan Isokylällä, paikallinen maanomistaja oli sulkenut kentän kulmalla olleen latonsa veräjän aina kun vastustaja oli saanut kulmapotkun, jotta vaihdinotto kulmapotkuun olisi mahdotonta. Luonnollisesti kotijoukkueen kulmissa veräjä oli ollut auki.

IPP:n kakkosmaalivahdilla oli puolestaan tapana lähteä kesken pelin ”imemään” vastustajan maalin taakse. Siellä hän istui kiven tai kannon nokassa tupakka huulilla ja ”imi” maalia kotijoukkueelle.

Oulussa opiskellessani törmäsin jalkapallopiireissä muutaman kerran vanhoihin pelimiehiin, jotka muistelivat mielellään IPP:tä kuultuaan mistä tulen. Joukkue pelasi vastustajan kannalta inhottavaa peliä, jossa jokaisesta pallosta taisteltiin. Myös paikallinen yleisö muistettiin kiihkeäksi.

IPP:llä oli oma paikkansa Suomen jalkapallokartalla. Olihan joukkue pelannut kahdeksankymmentäluvulla menestyksekkäästi kakkosdivisioonassa. Lisäksi seura oli kerännyt mainetta aina eteläistä Suomea myöten, menestymällä Suomen Cupissa. Vuonna 1975 se eteni tarunhohtoisesti kahdeksan parhaan joukkoon. Matkan varrella "Tuntureiden tuuli" pyöritti Pöyliövaaran sorakentällä solmuun mm. Rovaniemen ja Oulun Palloseurat. Puolivälieriiin se eteni kukistamalla 1-divisioonassa pelanneen Vaasan Sportin maalein 2-1 yli tuhatpäisen yleisön kannustaessa omiaan Pöyliövaaran kentällä. Lopulta pääsarjassa pelannut Kuopion "Koparit" oli Isokylän pojille liikaa.

Emmehän me siinä iässä IPP:n saavutuksista mitään ymmärtäneet. Kentän reunalta aistittu tunnelma ja kulttuuri kuitenkin syöpyivät pikkupoikien sydämiin loppuiäksi. Ja kun kuuluttaja vielä kuulutti, että ”Alkamassa on III divisioonan lohkon 9 ottelu…” ja yleisöstä kuului solvauksia ja letkautuksia niin vastustajan pelaajille kuin tuomareillekin (elleivät he sattuneet olemaan oman kylän miehiä, niin kuin yleensä olivat)  herätti se kaikki meissä pikkujunioreissa luonnollisesti suurta kunnioitusta  ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. ”IPP, tuntureilta tuulee!”.

Katselimme ihailevasti, kun pelaajat saapuivat kentälle kahdessa jonossa marssien tuomareiden perässä. Kotijoukkueen pelaajat; Pöyliöt, Kerkelät, Särkelät ja muut olivat meille vähintään yhtä suuria sankareita kuin Leo Messi tai Cristiano Ronaldo on nykyajan nappuloille. Peli ei aina ollut kaunista mutta yleisö viihtyi, koska sillä oli merkitystä yleisölle ja se oli tärkeintä. Pallo lensi päädystä toiseen ja taistelu oli armotonta. Pikkupoikien huomio kiinnittyi usein siihen, mitä sedät huusivat vieressä tai siihen kuka oli nyt kiikkunut kentän nurkalla olleelle kalliolle, jonne ei turvallisuussyistä saanut kiivetä. Välillä palloa haettiin metsästä ja välillä ojasta. Aina se kuitenkin päätyi takaisin peliin yleisön innokkaasti huutaessa.

Kotijoukkueen numero 14, Ynni oli suuri sankarimme. Kentän lyhin ja taitavin mies hääri muiden välissä kuin kukko tunkiolla ja suojasi palloa rohkeasti. Ison ja kankean topparin prässätessä takaapäin hän kaatui teatraalisesti karjahtaen. Pikkupoikien katseissa oli suurta kunnioitusta, kun tämä Kemijärven George Hagi nappasi pallon käteensä, pomppasi ylös rinta pystyssä ja uhitteli äkäisenä vuoron perään sekä topparille että tuomarille yleisön mylviessä innokkaana.

Pelin jälkeen IPP:n pelaajat marssivat ohitsemme hikisinä ja isoon äänen kiroillen. Ihailumme nousi uusiin sfääreihin, kun näimme, miten he makkarakojulta nappasivat mukaansa limpparipullon ja makkaraa. Parhaat ottivat jopa kolme makkaraa. Ilmaismakkaroita! Pienen pojan maailmankatsomuksessa ihminen on elämänsä huipulla, mikäli hän on asemassa, jossa hän saa makkarakojulta ilmaismakkaroita. Ainakin hän on ravintoketjunsa huipulla. Ei ollut enää epäselvää, mihin me halusimme isona.  Halusimmehan mekin ilmaismakkaraa.