Noches Mágicas

"Silloin, kun jalkapallo oli vain jalkapalloa ja samalla koko elämä”

“Englanti, Venäjä, Wales ja sanopa vielä kerran, mikä se viimeinen joukkue olikaan.” Maiden nimet eivät meinaa millään pysyä mielessä, kun yritän pohtia, mitkä joukkueet menevät jatkoon Ranskan EM-kisojen alkulohkoista. Poikani kertaa minulle kisa-extrasta joukkueet innokkaasti ja kärsivällisesti uudelleen, mutta ne eivät vain pysy mielessä hetkeä kauemmin. “Kuka voittikaan edelliset arvokisat?”

Asennoituminen tuleviin arvokisoihin tuottaa muutenkin hankaluuksia. Jotenkin vaan FIFA:n tai UEFA:n järjestämät kisat haisevat korruptiolta. Kisojen yllä leijuva terrorismin varjo saa puolestaan pohtimaan, voidaanko kisat todella järjestää turvallisesti. Lisäksi nykyisten jalkapallotähtien palkkiosummia pohtiessa sitä ajattelee, mitä järkeä tässä oikeastaan enää on?

Totta kai myös ikuisen Suomi-fanin palkitsematon (35 vuotta kestänyt) odotus kisoihin selviytymisestä, on kyynistänyt mieltä. Ikuinen optimisti on hävinnyt monet vedot, eikä kisapaikkaa vain kuulu. Se, että kisoihin pääsy ei ole yhtään lähempänä kuin vuosikymmeniä sitten, saa mieleen hiipimään ajatuksen, pääseekö Suomi kisoihin sittenkään omana elinaikanani.

Viimeisen vuosikymmenen kisojen tapahtumia ei muista enää niin hyvin kuin aikaisempien. Ne eivät mene enää samalla tavalla ihon alle, kuin silloin joskus. Toista se oli 26 vuotta sitten. Ne alkulohkot pystyn kaivamaan muistin sopukoista vieläkin. Niitä kisoja en unohda koskaan!

Olin kesällä -90 elämäni ensimmäisellä yökyläreissulla kaverini mökillä Kemijärven Ruopsassa. Tai oikeastaan se oli jo toinen. Ensimmäistä ei voida kuitenkaan laskea, koska se päättyi ennen aikojaan kovaan koti-ikävään. Kuuntelin siskopedissä aikani isäntäperheen kaappikellon nakutusta ja kun se löi 12 kertaa keskiyön merkiksi, pyysin valmentajalta vaihdon ja kävelin kilometrin matkan kotiin Kemijärven yöttömässä yössä. Nyt oli kuitenkin kulunut pari vuotta edellisestä yrityksestä ja olin valmis kokeilemaan yökyläilyä uudelleen.

Kaverini isä oli raahannut pienen matkatelevision mökille, jotta hän pystyisi seuraamaan Italiassa järjestettävien jalkapallon maailmanmestaruuskisojen otteluita. Mökki sijaitsi saaressa ja sinne täytyi ajaa veneellä 15 minuutin matka. (Tämä lisäsi myös mahdollisuuksiani onnistua ensimmäistä kertaa yökyläilyssä.) Olimme rakentaneet kotona Sipovaarassa lautan laudoista ja styroksista. Kaverin isä lupasi, että lautta otetaan mukaan mökille ja olimme asiasta luonnollisesti innoissamme.

Lautta vietiin Ruopsan venesatamaan juhlavasti auton peräkärryssä. Sieltä se vedettiin veneen perässä saareen. Saimme seilata lautalla saaren rannan tuntumassa. Lautta oli koko ajan sidottu pitkällä köydellä rannassa olleeseen petäjään, jottemme ajautuisi ulapalle. Lautta oli erittäin epävakaa, mutta miehistö oli luonnollisesti tyytyväinen ja ennen kaikkea ylpeä saavutuksestaan. Lautta ei ollut kaunis eikä se myöskään päätynyt merenkulun museoon, sillä tulva vei sen seuraavana keväänä.

Purjehdusretkeilyn lisäksi metsäiseltä saarelta löytyi paljon muutakin tekemistä. Onkiminen sekä saunan lämmittäminen olivat pikkupoikien mielestä mukavaa puuhaa. Saaresta löytyi myös monta isoa muurahaispesää. Saunan lämmitessä oli jännittävää seurata eri yhdyskuntien välistä valtavaistelua ja sotimista isolla kivellä. Tai niin ainakin pikkupojat sen vilinän tulkitsivat. Kesäkuun ilmat eivät olleet vielä lämmittäneet uimavettä liian lämpimäksi.

Saunan jälkeen iltanuotiolla paistettiin räiskäleitä. Jokainen sai kääntää oman räiskäleensä heittämällä sen ilmaan kaverin äidin opastamana. Perheen isä puolestaan tuijotti nuotiota ja sanoi: “Saksa voittaa kisat! Niillä on parhaiten organisoitu joukkue ja riittävästi hyviä pelaajia kuten Pierre Littbarski. Saksan kone ei yski.” En ymmärtänyt mitä organisointi tarkoittaa, enkä tiennyt, miten koneet ja yskiminen liittyvät jalkapalloon. En myöskään tuntenut ketään Littbarskia. Etunimi Pierre aiheutti kuitenkaan pientä tirskuntaa mielessäni. Siirryimme sisälle illan viiletessä.

Matkatelevision antenni saatiin viimein sellaiseen asentoon, että ruudusta tuli ulos muutakin kuin muurahaisten jalkapalloa. Rätinän ja paukkeen keskeltä kuulin, jotain sellaista, mikä muutti maailmani: ”Notti Magiche - Noches Mágicas” (Gianna Nanninin ja Edoardo Bennaton Un’estate Italiana), Italian maailmanmestaruuskisojen juhlallinen tunnussävelmä. Jalkapallon maailmanselitys alkoi aukenemaan pienen pojan tajuntaan tuona iltana.

“Finaalin moni katsoi kuvastaneen kisoja kokonaisuudessaan: Argentiina oli sinnittellyt loppuotteluun asti heikohkoksi arvioidulla pelillä muun muassa rangaistuspotkukilpailujen kautta. Loppuottelunkin ainoa maali syntyi rangaistuspotkusta. Puolustusvoittoisuuden ja vähämaalisuuden katsottiin näivettävän jopa koko lajia, mikä ajoi kansainvälisen jalkapalloliiton sääntötarkistuksiin. Muun muassa hyökkäävän joukkueen pelaajien koskemattomuuteen tultaisiin kiinnittämään jatkossa enemmän huomiota.”

lähde: Wikipedia (Jalkapallon maailmanmestaruuskilpailut 1990, Italia):

Miten yhdeksänvuotias poika jaksaa katsoa maalitonta jalkapallo-ottelua 90 minuuttia? Ja pudotuspeleissä vielä jatkoaika päälle. No, ainakin lopussa häämöttävä rangaistuspotkukilpailu palkitsee.

Pieni lapsi katsoo maailmaa eri tavalla kuin aikuinen. Hän katsoo jalkapallo-ottelua avoimena ilman ennakkoluuloja. Hän ihmettelee ja ihailee sitä intohimoista tapaa, jolla isoveli tai kaverin isä reagoivat peliin.

Kaikki pelit ovat ennakolta yhtä kiinnostavia. Sillä, kohtaavatko ottelussa Brasilia ja Argentiina vai Costa Rica ja Skotlanti, ei ole väliä. Ottelun maalimäärä tai kulmapotkutilastot eivät nekään määrittele sitä, onko peli hyvä vai huono.

Pieniin ihmisiin tekee enemmänkin vaikutuksen Kolumbian Carlos Valderaman hiustyyli tai ”UAEA-miehet” (Arabiemiirikunnat). Keitä olivat nuo mystiset UAEA-miehet, joille valtio oli luvannut mahdollisesta jatkoonpääsystä Ferrarit? Egyptin pelaajille kun oli luvattu pelkästään polkupyörät.

Avausottelussa edellisten kisojen (Meksiko 1986) mestari Argentiina kohtasi tuntemattoman Kamerunin Afrikasta ja yllättäen hävisi, vaikka Argentiinan joukoissa pelasi maailman paras jalkapalloilija, Diego Maradona. Tämä antoi uskoa pihapeleihin, joissa joutui kohtaamaan päivittäin isompia ja ennakolta vahvempia poikia. Avausottelun jälkeen televisiossa soi taas ”Noches Mágicas”

Kamerunin porskuttaessa kisoissa eteenpäin, heidän tähdekseen nousi Roger Milla, joka tuuletti aina maalejaan villillä tanssilla kulmalipulla. Maalien jälkeiset tuuletukset saivat uuden merkityksen myös pihapeleissä. ”Noches Mágicas”

Kolumbian maalivahdilla Rene Higuitalla oli tapana nousta rohkeasti lähes keskialueelle asti rakentamaan oman joukkueen peliä. Tämä kostautui pahasti 1. pudotuskierroksella juuri Kamerunia vastaan, kun Milla nappasi kikkailevalta maalivahdilta pallon ja ampui sen tyhjään maaliin, Kamerun jatkoon. Higuitan uhkarohkea tyyli ei ehkä saanut kiitosta kotimaassaan Kolumbiassa, mutta pihapeleissä se sai varauksettoman kunnioituksen. Sipovaaran maalivahdit ottivat saman tien vinkistä vaarin ja lähtivät rohkeasti harhautellen hyökkäyksiin mukaan. ”Noches Mágicas”

Välillä pihapelit saivat epäurheilijamaisia piirteitä, kun tunteet kuumenivat joukkueiden tähtipelaajien välillä. Näin tapahtui etenkin sen jälkeen, kun varsinaisissa kisoissa oltiin nähty vanhojen verivihollisten Saksan ja Hollannin kohtaaminen. Saksan Rudi Voller ja Hollannin Frank Rijkaard saivat punaiset kortit syljettyään vuoronperään toistensa hiuksiin. ”Noches Mágicas”

Kisat eivät suinkaan kohdaltamme päättyneet Länsi-Saksan ja Argentiinan väliseen finaaliin, jonka Länsi-Saksa voitti 1-0 kaverin isän ennustuksen mukaisesti. Ne jatkuivat takapihoilla ja lähikentillä, joilla Pentti Salmen selostukset saivat uusia filmatisointeja. “Ekeke tekee maalin!” ja  “Kovan paikan edessä on myös Olaf Thon.”

Emme ymmärtäneet pelikirjoista tai -analyyseistä vielä (silloinkaan) mitään, mutta silti Italian päävalmentajan Azeglio Vicinin haastattelusta poimimamme sanat “tacticamente e tecnicamente” kuulostivat mahtipontisilta. Elimme pelin ja koko elämän virtauksessa, jossa etukäteistaktiikkaa tai lopputulosta ei ollut aikaa murehtia. Kaikki tapahtui tässä ja nyt. Vain sillä oli merkitystä.

Vaikka FIFA ja UEFA ovat umpikorruptoituneita järjestöjä ja vaikka tulevien EM-kisjoen yllä leijuu terroristiuhka, niin kisat ovat silti merkitykselliset. Ne ovat erityisen merkitykselliset kaikille niille pikkulapsille, jotka ovat vielä immuuneja jalkapalloon pesiytyneille lieveilmiöille. Heidän sankarinsa eivät ole “rahanahneita-vain-itseäänajattelevia-paskiaisia” vaan heidän sankarinsa ovat maailman taitavimpia jalkapalloilijoita. Lapsille jalkapallo on vain jalkapalloa. Tulevat EM-kisat painuvat tiettyjen poikien ja tyttöjen tunnemuistiin, eivätkä häviä sieltä koskaan.

Pihapelien tuoma liikunnan riemu ja lasten hyvinvointi ovat lienee parasta antia, mitä jalkapallon arvokisat voivat ihmiskunnalle antaa. Innostuksen kipinä tuottaa mukavien muistojen lisäksi uusia tähtipelaajia lajin pariin. Toivottavasti tästä hyötyy myös piskuinen Suomi, vaikkemme vielä näihinkään kisoihin selviytyneet. Ja jotakinhan me voimme Suomen tulevan kisapaikan eteen tehdä jo näissä kisoissa. Voimme nimittäin olla mollaamatta ja väheksymättä  omia Huuhkajiamme samalla sohvalla pelejä katsoville lapsille.  

Minulle Italian kisat merkitsivät rakastumista jalkapalloon. (Joku voisi sanoa, etten siis silloinkaan ymmärtänyt jalkapallosta mitään.) “Noches Magicas”-fanfaari saa kylmät väreet vieläkin selkäpiihini. Kun kuulen sävelmän, kaikki lapsuuteni lämpimät muistot täyttävät mielen.

Spekulaatiot ovat tältä erää ohi. Poikani ottaa paperia, kynän ja pallon mukaansa ja lähtee pihalle katsomaan, mikä joukkue tulee pärjäämään alkavissa EM-kisoissa. Kuulostaa tutulta. Ilokseni huomaan, että lapsen innostus on tarttunut minuunkin.

P.S. Ja jos yrität soittaa, niin älä ihmettele, vaikken heti vastaa. Haluan ensin kuunnella uuden (vanhan) soittoääneni loppuun: "Noches Mágicas"!