Nyt Herkutellaan!

Tietokilpailukysymys: mikä on vanhin oululaisseura, joka pelaa ensi kaudella Palloliiton sarjoissa eli Kakkosessa tai ylempänä?...aivan oikein!

Oulusta kuuluu kummia. Jalkapallon kulttiseura JS Hercules on noussut Kakkoseen. Perälän veljesten Twitter visertää ilosanomaa. Seuralle satelee onnitteluja sosiaalisessa mediassa entisiltä pelaajilta ja muiltakin laji-ihmisiltä. Herkku-yhteisö on levinnyt vajaassa 20 vuodessa ympäri Suomen ja varmasti sen rajojen ulkopuolellekin. Pikkuseura, jota luultiin aluksi vain harmittomaksi ja vaarattomaksi sosiaalipalloa pelaavaksi futisjoukkueeksi yllätti kaikki ja pelaa ensi vuonna maamme kolmanneksi korkeimmalla tasolla.

Vuonna 1998 perustettu seura lähestyy kovaa vauhtia täysi-ikäisyyttä ja on siinäkin mielessä harvinainen edustustasolla jalkapalloa pelaava oululaisseura. Oulun nopeasti päivittyvä seurakartta on jo sinällään ollut ilmiö, joka kuvaa valitettavan hyvin suomalaisten seurojen tilaa. JS Herculeksen vastustajien ja kilpakumppaneiden nimetkin ovat ehtineet vaihtua moneen kertaaan suhteellisen lyhyen elinkaaren aikana.

Minulla oli kunnia kantaa Herkku-paitaa vuosina 2000-2005. JS Hercules oli silloin vain yksi joukkue, joka koostui paikallisista sekä paikkakunnalle muuttaneista nuorista miehistä. Jotkut olivat pelanneet futista ylemmissä sarjoissa ja jotkut alemmissa. Jotkut eivät olleet pelanneet jalkapalloa missään seurassa ennen Herculesta. Ovet olivat avoinna kaikille.

Alasarjajoukkueissa hienoa on se, että ne ovat täynnä unelmia, joista tosin viimeinen käyttöpäivä on yleensä jo umpeutunut: “Pelaisin nyt siinä ja siinä suurseurassa, JOS olisin tehnyt urallani jotakin toisin.” Jokaisella pelaajalla on oma taustansa, josta se voi ammentaa keskustelun aihetta saunailtoihin. JS Hercules ei tehnyt tässä suhteessa poikkeusta. Kuka oli istunut liigassa penkillä ja kenellä oli A-nuorten SM-mitali? Joku oli sylkenyt maaleja Helsinki Cupissa tai saanut kuvansa Futariin. Joku taas oli ollut juniorina parempi kuin Mika Nurmela ja joku taitavampi kuin Teemu Tainio, subjektiivisesta näkökulmasta tietenkin.

Pelaajien joukossa oli suuria persoonia. Toppari Tume tuli yleensä aina myöhässä ottelupalavereihin tyylikkäästi ja kaikessa rauhassa “take away”-kahvikuppi huulillaan. Eikä hänellä ollut koskaan kiire pelissäkään, toisin kun vastustajan hyökkääjillä, jotka turhaan yrittivät karata Tumen pihdeistä. Rauhallisuuden lisäksi myös tyyli säilyi kentällä. Täydellisellä sijoittumisella ja ajoituksella kahvikuppi olisi pysynyt melkein läikkymättä myös pelitilanteissa.

Pexin hengityselimet herättivät ihailua omissa joukoissa ja kauhunsekaisia tunteita vastustajan leirissä. Pihinä alkoi heti pelin alussa ja jatkui koko ottelun, kun mies näytti muille hapenoton mallia maksimoimalla keuhkojen käyttötilavuuden. Pihinästä huolimatta jalat jaksoivat 90 minuuttia eikä epäuskoisen väsynyt vastustaja voinut muuta kuin ihmetellä, kun Pexi painoi ohi oikealta ja vasemmalta, kerta toisensa jälkeen.

Joukkueen lempinimi Herkku kuvasti joukkuetta hyvin. Tavoitteena oli ennen kaikkea nautiskella ja herkutella tämän maailman pelatuimman joukkuelajin hienouksilla. Joskus lempinimi oli liiankin osuva. Välillä olimme potentiaalistamme huolimatta varsinainen herkkupala vastustajalle. Harva joukkue pystyy kärkikamppailussa pelaamaan itsensä tilanteeseen, jossa se on tappiolla ensimmäisen vartin jälkeen 3-0. Vielä harvempi joukkue pystyy nousemaan tappioasemasta vielä 3-4 johtoon. Ja vain Hercules pystyi häviämään kyseisen ottelun vielä 5-4. Nuoret opiskelijapojat ja miehenalut makselivat Hercules-paidassa vastaavalla tavalla oppirahoja useampaankin otteeseen vielä 2000-luvun alkupuolella.

Vaikka tulihan niitä maukkaita voittojakin. Mieleen on jäänyt ottelu, jonka pelasimme Kempeleen nurmikentällä jotakin kajaanilaisryhmää vastaan. Pikkunätti keskikentän syöttöpelimme oli suorastaan satumaista. Seinäsyöttö toisensa jälkeen löysi perille vastustajan toimiessa lähinnä pujottelukeppeinä. Silloin tuntui, että kaikki onnistuu ja johdimmekin ottelua puoliajalla 3-0. Sitä ottelua emme onnistuneet enää menettämään.

Pelaajien lisäksi myös nuori ja hyväntahtoinen seura maksoi oppirahojaan ja teki joskus vastustajien elämän turhankin helpoksi. Seura saattoi siirtää Suomen Cupin kotiottelunsa vapaaehtoisesti Rovaniemelle talven pimeäksi arki-illaksi. Tai sitten vuokrattiin bussi ja hotelli viikonlopuksi ja järjestettiin "harjoitusleiri" Paimioon viikkoa ennen kauden alkua ja samalla tuhlattiin suurin osa kauden budjetista. Sen jälkeen vieraspelimatkat taittuivatkin sitten henkilöautoilla, ja pintakaasulla.

Väitän, että Herkku ei olisi kuitenkaan Herkku ilman noita kommelluksia. Herculeksella on aina ollut tietty identiteetti, mikä on aika harvinaista suomalaisille futisseuroille ja koko kulttuurille, joissa nimenmuutokset ja fuusiot ovat päässeet tekemään tuhojaan. Pallolliseen dominanssiin luotettiin kuin vuoreen jo silloin, vaikka siitä saatettiin joutua maksamaan sarjapisteillä tai, vaikkei kaikilla meillä pelaajilla olisi ollut siihen edellytyksiä.

Vasta perustettu ison kaupungin alasarjajoukkue uhkaa jäädä pelkäksi yhden kaveriporukan tai opiskelijasukupolven joukkueeksi ellei seura pysty rakentamaan ympärilleen yhteisöä ja sitä kautta jatkumoa. JS Herculesta saatettiin syyttää joskus sosiaalipallosta mutta itse asiassa seura kasvatti verkostoja ja yhteisöään ottamalla kaikki mukaan toimintaan. Herkun paidassa saivat sellaisetkin pelaajat kokeilla taitojaan, joilla ei ollut minkäänlaista jalkapallotaustaa. Tällä tavalla lajin pariin saatiin uusia ihmisiä. Samalla Herkku kasvatti mainettaan hyväntahtoisena ja lämpimänä seurana. Hyväntahtoisuus on tarttuvaa ja sitä kaivattaisiin nykyään enemmän myös jalkapallon ulkopuolella.

JS Hercules on toiminut myös urheiluvaikuttajana järjestämällä FootCoop seminaareja. Lisäksi seura on ottanut roolia oululaisten liikuttajana. Nykyään seuran toimintaan kuuluvat myös naistenjoukkue sekä kakkosjoukkue: Herkkupapat. Myös junioreille on järjestetty joskus pihapelejä. Viimeksi JS Hercules on liikuttanut oululaisia aamuvirkkuja järjestämissään “Liikkujan viikon” tapahtumissa. Juuri tällaisella toiminnalla seuralla on mahdollisuus kasvattaa tarpeeksi vahvat juuret myös oululaisten omana jalkapallojoukkueena, jolla on pysyvyyttä ja jatkuvuutta.

JS Herculeksen edustusjoukkue on ensi kaudella vaikean muutoksen edessä, kun mietitään piirisarjajoukkueen kasvua salonkikelpoiseksi seuraksi palloliiton sarjoihin. Toivon sydämestäni, että seura menestyy myös kakkosessa. Vielä enemmän kuitenkin toivon, että seura voittaa vaikeudet, mitä pieni kakkosen joukkue saattaa kohdata. Toivon, että seura ei mene konkurssiin, edustusjoukkuetta ei fuusioida johonkin muuhun. Toivon myös, etteivät seuran pelaajat pelaa sopupelejä. Nämä kaikki vaarat ovat olemassa ja todellisia, mikäli seura menettää sydämensä. Sarjapaikan säilyttäminen ei saa olla kaiken sen väärti, että JS Hercules menettää identiteettinsä herkuttelevana ja hyväntahtoisena jalkapallon lähettiläänä. Menestyä voi myös uskomalla omaan juttuunsa. Se voi tapahtua jo tulevalla kaudella tai sitten myöhemmin.

Herculeksessa sain pelata rakastamaani lajia ja harjoitella elämänhallintaa mahtavien tyyppien kanssa. Kiitos siitä teille kaikille! Peliajoilta jäi paljon hienoja muistoja. Tässä yksi herkullinen muisto:

Tuuletin kerran nelosdivarin ottelussa JS Hercules – Oulun Tarmo 87. minuutilla tekemääni 1-1 tasoitusmaalia villisti kaikille niille viidelle katsojalle. Ottelua verivihollisiksi lukeutuvaa Tarmoa vastaan ei tietenkään saanut hävitä. Tarmo oli mennyt johtoon halvalla maalilla ja parkkeerannut sen jälkeen bussin maalinsa edustalle. Pisteet näyttivät jo karkaavan heille. Joukkueemme taituri ”Pele” eteni laitaan ja laittoi matalan keskityksen boksiin puolustuslinjan taakse. Syöksyin palloon, tarkka pusku alakulmaan ja maalivahti haroi tyhjää. Pitihän siinä paita riisua. Viileä merituuli paljaalla ihollani ja Heinäpään tehtaiden haju nenässä ovat edelleen lämmin muisto mielessäni. Harmi vaan, ettei paidan riisumisesta saanut vielä siihen aikaan keltaista korttia.