Suomalainen jalkapallokausi on alkanut. Mistä sen huomaa? Ennen sen tunsi konkreettisesti jalassa, kun pallot olivat jo sen verran sulaneet, ettei niiden potkaiseminen tuntunut enää samalta kuin jäälohkareen monottaminen. Sen tiesi myös siitä, että jääkiekkohullun maan tuhannet ja taas tuhannet luistinradat olivat paljastaneet altaan sorakentät, nuo jalkapallomme kansallisromanttiset näyttämöt kaikkine lätäköineen, “joutsenlampineen”, jotka upottivat nilkkaan asti.
Yleensä kulmalipun tuntumassa sijainneisiin laajoihin lätäköihin lentäneitä palloja rannoilta kurotellut ja uusia nappiksiaan suojellut ballerinapalloilija sai auttamatta kuravedet kasvoilleen, kun ehkä kadonneeksikin pelätyn suomalaisen pelaajaidentiteetin omannut mitään-pelkäämätön puujalka ryntäsi lätäkköön varusteita tai itseään suojelematta ja voitti kaksinkamppailut.
Tuohon aikaan kautta maalitkin olivat vielä ojanpuolella metrisessä lumihangessa, jota aurinko tosin jo lämmitti niin paljon, että kaivauksiin osallistuneiden ja hikitilanteen veljellisesti kädellä toistensa otsilta todenneiden pikkupoikien oli omasta mielestään pakko riisua lyhythihaisilleen. Siitä seurasivat kevätflunssa ja nuhtelut kotona äidiltä, jotka olivat myös varmoja merkkejä siitä, että kotimainen jalkapallokausi oli todenteolla alkamassa. Nykyään merkit ovat osin toisenlaisia ja hyvä niin, vaikka jotakin sellaista sinne sorakentille taisi suomalaisesta jalkapallosta jäädäkin, josta nykyisin voisi olla vielä hyötyä.
Helppoa ei ole tosin tämän päivän jalkapalloilijoillakaan, jotka talvehtivat pimeissä ja sisäilmaltaan kyseenalaisissa halleissa. Penkkiurheilijoiden ei puolestaan tarvitse kärvistellä, vaan he voivat nauttia koko kylmän talven lähes illasta toiseen eri televisiokanavien kansainvälisen jalkapallon annista. Onko tämä karhunpalvelus suomalaiselle jalkapallolle?
Kun kevät viimein koittaa ja meidän pelaajamme vapautetaan halleista ulkolaitumille, valitettavan monelle lumen alta paljastuva sieraimiin tunkeutuva ummehtuneen maan haju ei toimikaan entisaikojen tapaan katsomoihin kutsuvan seireenin tuoksuna. Kännyköillä ja taulutelevisioilla väsytetyt silmät eivät halua katupölyä verkkokalvoilleen, kun pelin taso ei kestä kansainvälistä vertailua 90 minuuttia eikä kanavaakaan voi vaihtaa kesken pelin.
Miten siis houkuttelemme nykyihmiset kentän reunalle suomalaisen futiksen nimissä lippujonoa kasvattamaan, makkaraa ostamaan, jalkapalloamme pelastamaan? Monenlaista konstia on kokeiltu. Pelin tasolla tai sirkustempuilla on oma osuutensa houkuttelevuudessaan, mutta ne eivät yksin riitä.
Lopulta ongelma on yksinkertainen, jonka keskiössä on seura. Junnupeleissä kentän reunat ovat täynnä, koska vanhemmilla kiinnostaa omat lapset. Jalkapalloseuran täytyisi olla paikkakuntalaisille kuin oma lapsi. Tai toisin päin. Ihmisestä täytyisi tuntua, että hän on jalkapalloseuran perheenjäsen, aina tervetullut peleihin. Kotiotteluun tullaan kuin kotiin.
Kiintyminen seuraan ei tapahdu päivässä tai kaudessa. Siksipä seuran täytyisi satsata tulevaisuuteen pelaajapolun lisäksi myös kannattajapolulla. Vain murto-osasta seuran junioreita voi tulla vastuunkantajia edustusjoukkueessa, mutta kaikista voi tulla perheenjäseniä oikealla kohtelulla. Siksipä tavoitteellisten juniorijoukkueiden lisäksi erilaisilla harrasteryhmillä voi olla yhtä tärkeä tai jopa tärkeämpi rooli seuran tulevaisuuden ja sitä kautta koko suomalaisen jalkapallon kannalta. Mitä kauemmin lapsi tuntee kuuluvansa seuraan, sitä paremmat mahdollisuudet meillä on. Sieltä kasvaa juuri niitä katsojia, joille seuran kannattaminen ei ole muoti-ilmiö vaan elämäntapa. Tätä elämäntapaa voi itse kukin siirtää seuraavalle sukupolvelle myös viemällä lapsiaan paikallisen edustusjoukkueen peleihin sekä tutkimalla yhdessä vaikkapa liigaliitteitä ja infopaketteja, joita lehdet ovat lukijoilleen keväisin tarjoavat.
Jalkapalloseuran pyörittäminen on vaikeaa liiketoimintaa, kun pitäisi menestyä ja samalla pitää budjetti kurissa. Ihmiset äänestävät jaloillaan mikäli pelin taso ja lipun hinta eivät kohtaa. Kotiyleisö haluaa nähdä joukkueelta samaan aikaan menestystä sekä omia kasvatteja kentällä. Aina tämä ei ole mahdollista. Joukkueen kasaamisella ja sen aikatauluttamisella joudutaan myös pelaamaan riskipeliä.
Siksi tulisikin keskittyä juuri sen ydinryhmän kasvattamiseen ja palvelemiseen, joka tulee peleihin sateella tai paisteella menestyksestä riippumatta, kunhan se vain tuntee kuuluvansa yhteen suureen perheeseen. Helpottaisiko se myös taloutta?
Ja se arvostus. Se lähtee meistä itsestämme. Veikkausliigan yksittäisen ottelun tasoa vertailemalla häviämme useimmiten Euroopan huippusarjoille. Mutta mitä useammalle katsojalle sen lopputuloksella on oikeasti merkitystä, sitä paremmalla tiellä olemme. Eikä siitäkään mitään haittaa ole, että lähdetään kaivamaan porukalla lumihankea. Jos sieltä vaikka löytyisivät ne kaivatut maalit, joita olemme joutuneet odottamaan suomifutiksessa koko pitkän loputtomalta tuntuvan talven.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti