Bingon jälkeistä bisnestä

Helsingin Jalkapalloklubin ja sen toimitusjohtajan Aki Riihilahden menestystarinaan tutustuminen herättää minussa ihailua ja kysymyksiä. Mm. Kauppalehden artikkelissa "Riihilahti johtaa HJK:ta kuin liikeyritystä - Tunne on jätettävä kentälle" Riihilahti kertoo, kuinka hän on tiiminsä kanssa tehnyt HJK:sta vuosittain voittoa tuottavan yrityksen ja vieläpä siten, että taloudellinen menestys ei ole liikaa kiinni urheilullisesta menestyksestä tai edes katsojamääristä.

Päättyneellä tilikaudella voittoa tuli lähes puoli miljoonaa euroa. Pelikentillä Äga tunnettiin intohimoisena taistelijana, mutta bisneksen teossa hän korostaa tunteiden jättämistä kentän sisäpuolelle. HJK:n voitto perustuu isoksi osaksi sekä seuran brändäykseen että sen hallitsemaan Telia 5G-areenalla järjestettävään oheistoimintaan.

Voisiko vastaavanlainen toiminta pelastaa Rovaniemen Palloseuran talouden? Toki HJK:n etuja ovat suuri talousalue sekä isommat resurssit bisneksen tekoon. Mieleeni alkaa kuitenkin pulpahtella idea jos toinenkin, joita Rovaniemelläkin voitaisiin kokeilla. Alkuun on tosin heti tunnustettava, että minulla ei ole minkäänlaista kokemusta tai koulutusta bisneksen saralta. Mutta koska taivaanrannan maalaaminen ja pilvilinnojen rakenteleminen on erikoisalaani, niin annan itselleni luvan ideoinnille. 

Rovaniemen Palloseura tunnettiin pitkään vakavaraisena seurana. Viime tilikausina lopputulos on kuitenkin alkanut miinusmerkillä. Taloudellisiin tappioihin on ainakin kaksi isoa syytä. Ensimmäinen syy on seuran näkökulmasta kallis vuokra, jota se maksaa Rovaniemen kaupungille keskuskentän uuden katsomon tilojen käytöstä. Vuokran kalleus oli RoPS:n tiedossa, jo heti alusta asti ja seuran tavoitteena on koko ajan ollutkin tilojen eteenpäinvuokraus erilaisten tilaisuuksien järjestämiseen. Se on ilmeisesti kuitenkin osoittautunut vaikeaksi.

Telia 5G-areenan eli entisen “Sonskin” tiloissa pyöritetään arkisin iltapäiväkerhotoimintaa pikkukoululaisille. Rovaniemellähän iltapäiväkerhot pyörivät pääasiassa kaiketi koulujen tiloissa. Olisi kuitenkin hienoa nähdä koululaisten kerhotoimintaa myös keskuskentän uusissa ja sisäilmaltaan puhtaissa tiloissa.

Mikäli kaupungin muuttuva kouluverkko aiheuttaa tilanahtautta keskustan alueen kouluilla, niin voisiko ip-toimintaa jalkauttaa RoPS:n VIP-tiloihin? Koulun päätyttyä siirtyminen keskuskentälle tapahtuisi jonossa kävellen. Pari RoPS:n pelaajaa voisi olla oppilaita koululla vastassa ja saattaa heidät turvallisesti perille.

Vipissä syötäisiin sitten välipala, askarreltaisiin ja mentäisiin kentälle liikkumaan ja ulkoilemaan. Tällä tavalla RoPS keventäisi vuokrakuluja “takaisinvuokraamalla” tiloja kaupungille. Samalla kouluille vapautuisi luokkatiloja perusopetukseen.

Ja mikä parasta, RoPS:n nuorilla miehillä olisi treenien lisäksi muutakin tekemistä kuin “Fifan” pelaaminen bingotalolla. Heille kertyisi peliuran jälkeisiä työelämätaitoja ja he kotoutuisivat Rovaniemelle aivan eri tavalla. Nykyäänhän osa pelaajista kohtaa tavallisia rovaniemeläisiä vain peleissä,  tavallisuudesta poikkeavassa vuorovaikututilanteessa. Pikkulapset sekä niitä töiden jälkeen hakemaan tulevat vanhemmat puolestaan saisivat entistä positiivisemman kuvan seuran toiminnasta. Sinisen sydämen brändäystä. Itse kerhojen vetäminenhän kuuluu ja kuuluisi ammattitaitoisille ohjaajille.

Toinen liikeidea, jonka RoPS voisi napata HJK:lta on lounasravintola. Parhaimmillaan asia voisi mennä niin, että seura vuokraisi VIP-tilat lounasravintolakäyttöön ulkopuoliselle yrittäjälle. Vielä kun yhteistyö suunniteltaisiin siten, että ravintolassa ruokatunnilla vierailevat asiakkaat voisivat samalla seurata edustusjoukkueen harjoituksia tai tavata pelaajia ja valmentajia, niin lopputulos voisi olla menestys. Myös tiedotustilaisuudet ajoitettaisiin ruokatunneille.

RoPS-kannattajat, urheiluihmiset ja kaikki muutkin halukkaat voisivat näin ruokatunnin koittaessa perustaa lounaspaikan valintaperusteet menun lisäksi myös seuraa tukevaan arvovalintaan.

Mikäli vakituista yrittäjää ravintolalle ei löytyisi, niin idean voisi toteuttaa myös typistetymmin kerran viikossa tai kuukaudessa järjestettävällä työpäivää piristävällä “RoPS-lounaalla”, joka sisältäisi harjoitusten seuraamisen ja lyhyet terveiset seuralta. Se onnistuisi ainakin osittain myös talkoovoimalla.

RoPS-toimistolla on parin viime tilikauden jälkeen voivoteltu VIP-tilojen vuokranmaksun lisäksi myös ennen niin menestyksekkään bingon heikentynyttä tuottoa. Ja niinhän se taitaa olla, että bingo, vaikka se nerokas liiketoimi on ollutkin, ei ole enää nykypäivää. Sen sijaan bingotalo on edelleen loistavalla paikalla. 

Voisiko seura kääntää katseensa rahankeruun suhteen jatkossa matkailubisneksen suuntaan? Villeimpien spekulaatioiden mukaan tänä vuonna bingotalon ohi kävelee jopa 50000 kiinalaista sekä iso joukko brittejä, venäläisiä, espanjalaisia ja paljon muita kansalaisuuksia. Talon ohi virtaa joka vuosi melkoinen kasa euroja, joiden kalastelemista voisi kokeilla niin varovasti pilkkimällä kuin massiivisesti verkottamallakin.

Kun kaupungissa ollaan huolissaan majoituspaikkojen riittävyydestä, niin ensimmäisenä tulee mieleen pelaajille tarkoitettujen asuntojen vuokraaminen yöpaikoiksi turisteille varsinkin jouluaikaan, jolloin sopimuspelaajia ei juurikaan asunnoissa asusta. Pidemmälle viedyssä yrittämisessä majoittujille voisi yöpaikan lisäksi tarjota myös aamupalaa VIP-tilan ravintolassa.

Myös alakerran bingotilojen vuokraamista sesonkiaikoina voisi harkita. Erilaiset ulkomaalaiset matkatoimistot saattaisivat tarvita toimistotilaa ja siihen alakerta sopisi erinomaisesti. Sopimuspykälään olisi hyvä lisätä jalkapallon universaaliuden nimisissä pykälä, että tilojen vuokraajat myisivät tiskillä myös RoPS:n fanituotteita, joiden joutuminen turistien käsiin on nykyään enemmänkin sattuman kauppaa. Ja kuitenkin esimerkiksi kaupungin jalkapalloseuran kaulaliina tai pelipaita on oiva ja aika yleinenkin matkamuisto monelle reppureissaajalle ympäri maailman.

Rovaniemen ja kiinalaisten yhteistyöstä puhuttaessa ei ole myöskään syytä unohtaa Joulupukkia. Tämä on tietysti tällä hetkellä lähinnä kaupungin toisen seuran eli FC Santa Clausin heiniä, mutta voisiko RoPS:kin aktivoitua tällä rintamalla esimerkiksi juuri jalkapallolle täydellisesti sopivien keskuskentän hallitsemiensa VIP-tilojen vuokraajana erilaisille tapahtumille, joissa kiinalaiset, Joulupukki ja jalkapallo saataisiin yhdistymään.

Läheltä seuranneena olen minäkin huomannut, että yrittäminen on kovaa hommaa ylipäätään. Ja kun puhutaan jalkapallosta, niin seurat eivät tuota rahaa helposti varsinkaan jalkapallolla sen paremmin Suomessa kuin muuallakaan maailmalla. Ja tosiasiahan on, että tällaisten futisromantikkojen (kuten minä) jorinat eivät paljon auta vaan jokainen euron eteen on tehtävä töitä.

Olisi hienoa, jos HJK:n mallista tulisi Suomen malli. “Terveet seurat” voisivat olla parhaimmillaan vaikka vientituote.

Kaivattuja maaleja - kaivettuja maaleja

Suomalainen jalkapallokausi on alkanut. Mistä sen huomaa? Ennen sen tunsi konkreettisesti jalassa, kun pallot olivat jo sen verran sulaneet, ettei niiden potkaiseminen tuntunut enää samalta kuin jäälohkareen monottaminen. Sen tiesi myös siitä, että jääkiekkohullun maan tuhannet ja taas tuhannet luistinradat olivat paljastaneet altaan sorakentät, nuo jalkapallomme kansallisromanttiset näyttämöt kaikkine lätäköineen, “joutsenlampineen”, jotka upottivat nilkkaan asti.

Yleensä kulmalipun tuntumassa sijainneisiin laajoihin lätäköihin lentäneitä palloja rannoilta kurotellut ja uusia nappiksiaan suojellut ballerinapalloilija sai auttamatta kuravedet kasvoilleen, kun ehkä kadonneeksikin pelätyn suomalaisen pelaajaidentiteetin omannut mitään-pelkäämätön puujalka ryntäsi lätäkköön varusteita tai itseään suojelematta ja voitti kaksinkamppailut.

Tuohon aikaan kautta maalitkin olivat vielä ojanpuolella metrisessä lumihangessa, jota aurinko tosin jo lämmitti niin paljon, että kaivauksiin osallistuneiden ja hikitilanteen veljellisesti kädellä toistensa otsilta todenneiden pikkupoikien oli omasta mielestään pakko riisua lyhythihaisilleen. Siitä seurasivat kevätflunssa ja nuhtelut kotona äidiltä, jotka olivat myös varmoja merkkejä siitä, että kotimainen jalkapallokausi oli todenteolla alkamassa. Nykyään merkit ovat osin toisenlaisia ja hyvä niin, vaikka jotakin sellaista sinne sorakentille taisi suomalaisesta jalkapallosta jäädäkin, josta nykyisin voisi olla vielä hyötyä.

Helppoa ei ole tosin tämän päivän jalkapalloilijoillakaan, jotka talvehtivat pimeissä ja sisäilmaltaan kyseenalaisissa halleissa. Penkkiurheilijoiden ei puolestaan tarvitse kärvistellä, vaan he voivat nauttia koko kylmän talven lähes illasta toiseen eri televisiokanavien kansainvälisen jalkapallon annista. Onko tämä karhunpalvelus suomalaiselle jalkapallolle?

Kun kevät viimein koittaa ja meidän pelaajamme vapautetaan halleista ulkolaitumille, valitettavan monelle lumen alta paljastuva sieraimiin tunkeutuva ummehtuneen maan haju ei toimikaan entisaikojen tapaan katsomoihin kutsuvan seireenin tuoksuna. Kännyköillä ja taulutelevisioilla väsytetyt silmät eivät halua katupölyä verkkokalvoilleen, kun pelin taso ei kestä kansainvälistä vertailua 90 minuuttia eikä kanavaakaan voi vaihtaa kesken pelin.

Miten siis houkuttelemme nykyihmiset kentän reunalle suomalaisen futiksen nimissä lippujonoa kasvattamaan, makkaraa ostamaan, jalkapalloamme pelastamaan? Monenlaista konstia on kokeiltu. Pelin tasolla tai sirkustempuilla on oma osuutensa houkuttelevuudessaan, mutta ne eivät yksin riitä.

Lopulta ongelma on yksinkertainen, jonka keskiössä on seura. Junnupeleissä kentän reunat ovat täynnä, koska vanhemmilla kiinnostaa omat lapset. Jalkapalloseuran täytyisi olla paikkakuntalaisille kuin oma lapsi. Tai toisin päin. Ihmisestä täytyisi tuntua, että hän on jalkapalloseuran perheenjäsen, aina tervetullut peleihin. Kotiotteluun tullaan kuin kotiin.

Kiintyminen seuraan ei tapahdu päivässä tai kaudessa. Siksipä seuran täytyisi satsata tulevaisuuteen pelaajapolun lisäksi myös kannattajapolulla. Vain murto-osasta seuran junioreita voi tulla vastuunkantajia edustusjoukkueessa, mutta kaikista voi tulla perheenjäseniä oikealla kohtelulla. Siksipä tavoitteellisten juniorijoukkueiden lisäksi erilaisilla harrasteryhmillä voi olla yhtä tärkeä tai jopa tärkeämpi rooli seuran tulevaisuuden ja sitä kautta koko suomalaisen jalkapallon kannalta. Mitä kauemmin lapsi tuntee kuuluvansa seuraan, sitä paremmat mahdollisuudet meillä on. Sieltä kasvaa juuri niitä katsojia, joille seuran kannattaminen ei ole muoti-ilmiö vaan elämäntapa. Tätä elämäntapaa voi itse kukin siirtää seuraavalle sukupolvelle myös viemällä lapsiaan paikallisen edustusjoukkueen peleihin sekä tutkimalla yhdessä vaikkapa liigaliitteitä ja infopaketteja, joita lehdet ovat lukijoilleen keväisin tarjoavat.

Jalkapalloseuran pyörittäminen on vaikeaa liiketoimintaa, kun pitäisi menestyä ja samalla pitää budjetti kurissa. Ihmiset äänestävät jaloillaan mikäli pelin taso ja lipun hinta eivät kohtaa. Kotiyleisö haluaa nähdä joukkueelta samaan aikaan menestystä sekä omia kasvatteja kentällä. Aina tämä ei ole mahdollista. Joukkueen kasaamisella ja sen aikatauluttamisella joudutaan myös pelaamaan riskipeliä.

Siksi tulisikin keskittyä juuri sen ydinryhmän kasvattamiseen ja palvelemiseen, joka tulee peleihin sateella tai paisteella menestyksestä riippumatta, kunhan se vain tuntee kuuluvansa yhteen suureen perheeseen. Helpottaisiko se myös taloutta?

Ja se arvostus. Se lähtee meistä itsestämme. Veikkausliigan yksittäisen ottelun tasoa vertailemalla häviämme useimmiten Euroopan huippusarjoille. Mutta mitä useammalle katsojalle sen lopputuloksella on oikeasti merkitystä, sitä paremmalla tiellä olemme. Eikä siitäkään mitään haittaa ole, että lähdetään kaivamaan porukalla lumihankea. Jos sieltä vaikka löytyisivät ne kaivatut maalit, joita olemme joutuneet odottamaan suomifutiksessa koko pitkän loputtomalta tuntuvan talven.